Olin joskus alkusyksystä lunastanut kahden hengen diilin helsinkiläiseen, kuninkaalliseen ravintolaan. Diili alkoi uhkaavasti umpeutua ennen vuodenvaihdetta, joten lauantain illallisesta vastasi ravintola König Helsinki. Kyseessä oli ensimmäinen ruokailuvisiitti kyseiseen ravintolaan. Todennäköisesti myös viimeinen… Vaikka odotukset ravintolan suhteen eivät olleet kovin korkealla, niin mahtuipa iltaan silti muutama karvas pettymys. Ainoa lohtu oli, että vatsan sai täyteen puoleen hintaan.

Ehkä eniten innoissani olin mahdollisuudesta tilata lempikuohuvaa laseittain. Näin kertoi ravintolan nettisivujen viinilista. Heti alkuun kävi kuitenkin selväksi, että sitä oli tilattava koko pullo tai ei mitään. Lemppari vaihtui lennossa tarjoilijan suosittelemaan Lansoniin. Senkin otin vain, koska edukkaasti sain. Listahintaan kylläkin.

Bad, bad, bad… Ei ehkä ole palveluntarjoajan kannalta mitään musertavampaa kuin asiakkaan odotusarvojen pettäminen heti alkumetreillä. Tässä tapauksessa kyse ei oikeastaan ollut edes odotusten vaan lupauksen pettämisestä. Pyysin tarjoilijaa ystävällisesti korjaamaan väärän tiedon, mutta kyllä ainakin vielä tänään viinilistalla näyttäisi keikkuvan Moët & Chandonin Rosè Impèrial kympin hintaan. Oletan, ettei kyseistä kuohuvaa kuitenkaan koko pulloa tuohon hintaan irtoa.

I   

Kyseessä oli kolmen ruokalajin valmismenu, joten ruokien suhteen ei valinnan vaikeutta ollut. En ole edelleenkään mikään suuri sienien ystävä, mutta pääsääntöisesti sienikeitot ovat kyllä maistuneet. Alkuruoaksi tarjoiltiin kuohkeaa kantarellikeittoa. Hmmmm… pakastesienistä lämmitettynä ja jäähtyneenä? Villi veikkaus. Kalvo keiton pinnassa ei sykähdyttänyt. Eivät myöskään sitkeät sienenpalat.
Pääruoan kaveriksi valitsin pienen lasin chileläistä Tarapacaa. Ihan ok valinta. Perussettiä, joka kelpasi mainiosti murean lampaan ja pitkien papujen seuraksi. Lammas oli hyvää. Suussasulavan mureaa ja vailla kovin montaa syötäväksi kelpaamatonta osaa. Mun makuun hieman suolainen, seuralaisen mielestä sopivan mausteinen. Ja kyllä, myönnän olevani suolaherkkä. Lisukeperuna oli vähän… kökkö. Sen ainoa pelastus oli pintaan sivelty sinappinen huntu.

Ateriassa ehdottomasti parasta oli jälkiruoka. Suklaakakkua olisin mielelläni nauttinut hieman isommankin siivun =). Ei irronnut =(

Mitäs tästä keikasta nyt yhteenvetäisi? Lammas ja suklaakakku suositeltavia, muut olisin voinut jättää väliin. Eikä Lanson tarjoilijan vakuutteluista huolimatta korvannut pinkkiä. Tuskin eksyn pöydän ääreen illallisesta nauttimaan enää uudelleen, mutta voisin jonkun shoppailureissun välipalaksi nälkäisenä harkita.

Olen varmasti urputtanut tästä samasta asiasta jo aiemmin, mutta en vaan edelleenkään ymmärrä, miksi ravintolat eivät ymmärrä käyttää näitä diilitarjouksia tehokkaammin edukseen? Musta on kiva käydä uusissa paikoissa kokeilemassa diilejä. Uskon, että niin monesta muustakin. Jos tarjous täyttää odotukset ja ehkä tarjoaa vielä hieman enemmänkin, olen valmis astumaan samasta ovesta sisään uudelleen. Täyteen hintaan. Jos joudun pettymään, niin en vaivaudu paikalle enää edes puoleen hintaan.

Useamman ravintoladiilin testanneena olen sekä yllättynyt positiivisesti, että pettynyt karvaasti. Kaikki diilit eivät onneksi mene sieltä matalimman aidan yli. Mutta yrittäjänä harmittaa. Ei vain itseni puolesta vaan erityisesti niiden ravintoloiden puolesta, jotka kuitenkin näkevät diilitarjousten suhteen vaivaa, mutta onnistuvat hukkaamaan tilaisuutensa. Tämä on tietysti vain yksi mielipide monien joukossa. Ehkä joku muu koki saavansa enemmän. Pointti; jos leikkiin lähtee, niin leikki pitää hoitaa kunnialla loppuun saakka ja mielellään vielä karkki siihen päälle ;)