Palataanpa ajassa pari viikkoa taaksepäin aikaan, jolloin TehoPaleo päättyi pannukakkuun. Pannukakun jälkeinen elo sujui sen verran mukavasti, että päätin jatkaa pannukakusta aitoon, oikeaan suomalaiseen perunaan. Tällaisen puhdistusoperaation (TehoPaleo by UP) jälkeen keho on kivasti herkimmillään ja kertoo suorin sanoin, minkä ruoka-aineen kanssa voi elää sulassa sovussa. Ja mikä sovun sijaan johtaa sisällissotaan.

Suunnitelmien mukaan aloitin puhdistuksen jälkeen testausvaiheen. Ajatuksena on kokeilla ruoka-aine kerrallaan reaktioita ja vaikutuksia elimistöön keskittyen lähinnä paleoystävällisiin hiilihydraattilähteisiin. Testaus oli tarkoitus aloittaa riisistä, mutta peruna ehti ensin. Perunaa ennen tuli kuitenkin todettua, että ulkomainen kuorimaton omena sai aikaan melkoiset vatsanväänteet. Omenahyveestä sen sijaan kelpaa edelleen nautiskella.

Sipulit samassa kupissa.

Innoituksen perunaan tarjosi tällä kertaa Pirkka. Tarkemmin Pirkka -lehdestä silmiinpistänyt jauheliha-chorizokeitto. Resepti löytyy klikkauksen takaa. Tällä kertaa jopa noudatin reseptiä pilkulleen aina loppumetreille saakka, joten lauantain laiska emäntä ei lähde sitä sen enempää tässä uudelleen kirjoittamaan. Jauhelihaa käytin ehkä kolmanneksen enemmän kuin alkuperäisessä reseptissä ohjeistettu 250 g. Syystä, että kaivoin jauhelihan pakastimesta, jonne olen paketit säilönyt yhdelle hengelle muutamaksi päiväksi hyväksi todettuihin ~400 g pakkauksiin. No okei, olihan sitä perunaakin hieman ohjetta vähemmän ja porkkanaa vastaavasti enemmän. Pikkujuttuja ;)

Punainen soppa tulilla.

Viimeistelyä vailla valmis.

Ongelmia kohtasin vasta valmistuksen loppuvaiheessa; keitto ei maistunut siltä, miltä sen mun mielestä piti maistua. Se vaan oli jotenkin… väljää… laimeaa… mautonta? Suolaa oli sopivasti ja yritin kovasti miettiä, että mitä tästä nyt uupuu. Tulisuutta? Lisäsin chilijauhetta. Tuli tulisuutta, mutta ei sitä mitä etsin. Lisäsin meiramia. Sekään ei tuottanut toivottua tulosta. Lannistuin ja kauhoin soppaa lautaselle.

Syödessä asian laita valkeni. Tästä keitosta puuttuu nakki! Nakkia ei siihen hätään jääkaapista löytynyt, mutta paikkasin asian seuraavana päivänä pomimalla makkara-altaasta paketillisen Pajuniemen luomunakkia. Nakit paloiksi ja pannulle väriä ja makua saamaan. Sen jälkeen kylmän kattilan kautta takaisin liedelle lämmitettäväksi. Arvatkaas mitä?! Kyllä, tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta nakki did the trick! Johan kelpasi keitto. Maun puolesta.

Vajavainen, mutta kivan punainen soppa.

Maku oli yksi asia, peruna toinen. Kuinka päättyi kokeilu kehon muiden osien kuin makunystyröiden kannalta? Bad, bad, bad! Peruna ei tule jatkossakaan kuulumaan Paleokeittiön vakiovarusteisiin. Peruna tarjosi sellaiset vatsavaivat, että niiden parissa vierähti neljä seuraavaa yötä kärvistellen. Emännästä ilmapalloksi. Hetkessä. Ja vieläpä hemmetin kipeä oli tämä ilmapallo! Pallo lensi taivaan tuuliin samantein kun perunainen soppa loppui kattilasta. Hieman harmillista sinänsä, koska bataatti on out, kurpitsa on out ja nyt perunakin on out. Sittemmin testissä ovat olleet myös riisi ja muutama valikoitu maitotuote. Niihin palaan. Kun aika on =)

Näillä näkymin nautin perunaa edelleen harkiten ja riskit tiedostaen. Pieni pala perunaa ei tapa ja esimerkiksi Bistro Omatin muutama muusinokare ei aiheuttanut epämukavaa kiristystä ja möyrintää vyötärönseudulla. Syön perunat jatkossakin silloin kun ne ovat parhaimmillaan, keskellä kesää ja vasta maasta kaivettuna. Ehkä satunnaisesti saatan jonkun lohisopan vääntää, mutta muutoin jätetään se perunalla leikkiminen sikseen.

Pahat perunat ja laakerinlehti.