Tänään on se päivä, jolloin viimeistään pitäisi miettiä mennyttä vuotta ja suunnitella tulevaa. En aio tehdä kumpaakaan. Koska en vieläkään osaa muistella menneitä – live and let go! Siitäkin huolimatta, että kadehdin kovasti ihmisiä, jotka näin vuoden lopuksi kykenevät summaamaan edelliset 12 kuukautta. Ja mitä tulevan suunnittelemiseen tulee, niin eletyt vuodet ovat opettaneet, että se on yhtä turhaa kuin menneiden muistelu. Koska elämä ei kulje suunnitelmien mukaan. Se soljuu ihan itsekseen eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Joskus paremmin, toisinaan huonommin. Suunnittelet tai et.

Ystäväni kysyi, että eikö menneitä kuitenkin kannattaisi muistella? Jotta voisi ottaa opiksi. Ottaa opiksi mistä? Elämästä? Jos ja kun jotain opittavaa tielle kolahtaa, niin toivon, että kykenen ottamaan opiksi siinä ja silloin. Enkä vasta vuoden lopuksi.

Hirmu pitkään jaksoin suunnitella tulevaisuutta pienimpiäkin detaljeja myöden. Ehkä 35 vuotta elettyä elämää tarvittiin, ennen kuin lopulta osasin irrottaa ohjista, joiden päässä villit hevoset ryntäilivät sattumanvaraisesti mihin sattuu. Huolimatta siitä, kuinka minä ohjista temmoin, niin totesin lopulta vain roikkuvani mukana yhdestä yllätyksestä toiseen. Olenko luovuttanut? Ehdottomasti olen! Ja olen siitä aivan äärettömän ylpeä. Koska en koskaan kuvitellut kykeneväni heittäytymään villihevosten vietäväksi. On paljon rohkeampaa istua ratsailla ilman ohjia kuin niiden kanssa.

Vaikka en vuoden vaihtumisen kunniaksi aio muistella menneitä tai suunnitella tulevia, niin jotain aion silti tehdä. Se jokin vaati näemmä pitkän alustuksen, hah hah! Aion nimittäin kiittää. Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat jollain tapaan olleet elämässäni läsnä kuluneen vuoden aikana. Myös Sinua, joka luet tätä postausta. Sillä lukemalla tätä myös Sinä olet läsnä elämässäni. Kiitos siitä! Erityisesti haluan kiittää kaikkia, jotka ovat antaneet mahdollisuuden oppia jotain itsestään, ihmisistä, itsestäni ja maailmasta. Niitä, jotka ovat auliisti tarjonneet ajatuksiaan ja avartaneet näin omiani. Olimmepa itse asiasta sitten täysin samaa tai totaalisen eri mieltä.

Entä ne uudenvuoden lupaukset? Mitä minä lupaan Paleokeittiön emäntänä, valmentajana, ystävänä, vihamiehenä, opettajana, oppilaana… itsenäni? En edelleenkään lupaa kenellekään mitään. En edes itselleni. Muuta kuin tehdä parhaani –  olla oma itseni ja tehdä asioita, jotka kullakin hetkellä omaa arvomaailmaani kunnioittaen tuntuvat mielekkäiltä ja oikeilta. En lupaa mitään, mutta lupaan samalla paljon. Kaiken.

Mitä minä toivon? Toivon, että voisimme olla pingviineitä! Olla yhtä välittömiä, uteliaita ja rohkeita kuin pingviinit. Jopa hullunrohkeita! Hyppää, putoa, kaadu, nouse ylös, ravistele päätä ja hyppää uudelleen. Kiipeä kallioille, kukkuloille, jyrkänteille. Liukastele. Putoa jäihin. Heiluta siipiäsi, oli niitä tai ei. Juokse hullun lailla yksin ja yhdessä muiden kanssa. Kulje etunenässä kohti tuntematonta ja näytä esimerkkiä muille. Auta ja huolehdi muista. Halaa. Tarjoa tarvittaessa olkapäätä tai lämmintä syliä ja kiipeä itse heikolla hetkellä vahvempien siipien suojaan. Opi, opettele ja räpiköi. Hyväksy. Kiitä itseäsi… ja muita. Lennä kuin pingviini!

Tämän avautumisen myötä toivotan kaikille kanssapingviineille…

Ihan mahtavaa Uutta Vuotta 2014!

P.S. Huomasitko, että Paleokeittiö on levittänyt omat pikkuruiset siipensä ja muuttanut facebookissa omaan soppeen? Tule mukaan!