Kävin eilen äidin kasvimaalla. Raparperivarkaissa. Raparperipuska oli venähtänyt sellaisiin mittoihin, että sen lehtien alle olisi mahtunut ryömimään tällainen hiukan sammakkoa isompikin otus.

Raparperi kuuluu loppukevääseen ja alkukesään. Tänä vuonna sato taitaa kolean kevään myötä olla parhaimmillaan juuri nyt. Pakkohan tämä kauden, hieman haastava kasvis on jotenkin hyödyntää! Happamana ja kirpeänä raparperi on tosiaan hiukan hankala. Paitsi jos sekaan lykkää tonnin sokeria. Ja sitähän me emme halua tehdä, emmehän? Päätin kuitenkin tarttua raparperia varresta ja haastaa itseni viettämään raparperiviikkoa!

Hurmuri on viettänyt viimeiset pari kuukautta hiljaiseloa, mutta eilen pistin puristimen pitkästä aikaa töihin. Koska juomasta tai pirtelöstä on aina helppo aloittaa. Ja töitä saikin Hurmuri painaa oikein olan takaa! Raparperi kun on myös mehupuristimen näkökulmasta kuituisena hieman hankala. Mutta hyvin selvisi Hurom tästäkin urakasta. Olisi ehkä selvinnyt vieläkin paremmin, jos laiska emäntä olisi jaksanut kuoria raparperin varret. Sellaisen pienen vinkin kuitenkin antaisin puristimen työtä helpottamaan, että varret kannattaa pilkkoa melko pieniksi paloiksi ennen puristimeen pujottamista. Ja vähemmän on enemmän eli kaikkia paloja ei kannata puristimeen kerralla kaataa. Pala tai pari kerrallaan tuottaa enemmän mehua ja vähemmän jätettä.

Tuore raparperimehu on aika kirpakkaa sellaisenaan, joten jotain luonnollista makeuttajaa piti mukaan keksiä. Raparperi ja mansikka ovat klassinen yhdistelmä, mutta se vaan toimii! Mukaan lykkäsin siis myöskin äipältä pöllittyjä, viimeisiä oman maan pakastemansikoita.

Ihan hyvä yhdistelmä, mutta ei vielä täydellinen! Toki toimii, jos mansikkaa laittaa hieman enemmän ja raparperia vähemmän. Mutta nythän piti valmistaa raikasta ja kuplivaa raparperijuomaa eikä mitään mansikkamehua! Ja koska raparperia meni hieman enemmän, eikä mansikkaa enää ollut enempää, niin paikkasin tilannetta omenalla. Bingo!