Eilen oli vapaapäivä. Ei valmennuksia, ei visuaalista suunnittelua, ei treeniä, ei ruoanlaittoa… Tänään on siivouspäivä. Eli tässä on hyvin aikaa roikkua hetki koneella eilistä muistellen. Ja toipua krapulasta. Itse täysin harkitusti hankitusta hiilarikrapulasta. Pienestä punkkulasillisesta kun ei vielä sitä oikeaa krapulaa saa. Ehkä hiilarikrapula turvotuksineen ja kurnivine vatsoine on kuitenkin paree vaihtoehto.

Terveysmessuille (EDIT: jotka ovatkin yllättäen vasta ensi viikonloppuna =D) en lopulta jaksanut ihmispaljouteen suunnata, joten harrastin lähimatkailua. Suuntana paikallinen gourmet -ravintola Bistro O Mat, jossa on pitänyt vierailla jo parin vuoden ajan. Ravintolan ideologia lähi- ja luomuruoan hyödyntäjänä osuu ja uppoaa; ”herkkuja lähiseudun raaka-aineista skandinaaviseen makuun”. Mikäs sen parempi tapa viettää vapaa-aikaa. Omille aatteille uskollisena. Olen myös kuullut paikasta paljon hyvää, joten oiva valinta omalta kylältä, sanoisin. Muiden palautteita voi käydä tsekkailemassa vaikka täältä.

Ihanaa oli istua ravintolapäivälliselle kolmen kuukauden kotikokkijakson jälkeen! Vielä ihanampaa oli nauttia se pieni lasillinen punaviiniä =D. Tipatontakin on riittänyt reippaasti yli pari kuukautta. Ei mitenkään suunnitellusti vaan ihan vahingossa. Time flies!

Kaveri valitsi lauatselleen luomupossuterriiniä kurpitsahillokkeella ja savurautuaa kaalipedillä kera valkoviinikastikkeen. Hyvä valinta. Totesin oman annokseni syötyäni. Terriiniä en maistanut, kurpitsahilloketta, kalaa ja kaalia kyllä. Maukasta. Suosittelen!

Oman urakkani aloitin makeasta mallasleivästä ja kovakantisesta maalaishiivaleivästä. Mallasleipä oli ihanan siirappista! Hiivaleipää järsiessä pelkäsin hampaiden katkeavan. Rapea leipäkuori on ihan kiva juttu, mutta kivikova ei ole yhtään kiva juttu. Pisteet brunetelle, miinukset blondille!

Alkuruoaksi halusin ehdottomasti mustajuurikeittoa. Se oli oikestaan syy tämän valmiin menukokonaisuuden valinnalle (josta tosin vaihdoin jälkkärin, ihan vaan peukaloinnin ilosta.. no en.. ;)). Mustajuurikeitto olikin herkullisen kermaista. Vain turhan haaleaa mun makuun. Hippasen lämpimämpi keitto olisi toiminut paremmin. Taas pieni pettymys. Ja miinus.

Pääruoaksi valikoitui mustajuurikeittomenun mukaan luomunaudan entrecôte Pont Neuf -perunoilla (suomeksi ihan vaan uppopaistetut ”paksut ranskalaiset” kuorineen ;)) ja punaviinikastikkeella. Tämä  se vasta pettymys ja ISO miinus olikin! Osin omaa syytäni, koska yksinkertaisesti unohdin vaihtaa perunat kasviksiin. Söin toisen perunaveneistä. Eikä se pahaa ollut. Pettymys oli kasvisten puute. Perunoiden ohella lautasella oli punaviiniin upotettuja paahdettuja leipäpaloja. Hippasen kulmakarvat kohosivat ne nähtyäni. Söin kuitenkin, sillä leipäpalasiin imeytynyt punaviinikastike oli herkullista. Muuten mielestäni melkoisen ala-arvoinen suoritus. Etenkin kun kasvisten osaa toimittivat yksi paistettu ja halkaistu miniluumutomaatti, kaksi valkosipulinkynttä ja lautasen reunoja koristanut persiljasilppu. Kyllä jäivät lauantain kasvikset reippaasti alle puolen kilon. Perunaa en voi hyvällä tahdollakaan kutsua kasvikseksi. Se on… noh… perunaa!

No entäs sitten koko aterian kohokohta(?), grillattu luomunaudanfile? Herkulliseltahan se näytti; pullealta ja täyteläiseltä. Unohdin tilatessa paitsi poistaa potut, niin myös mainita haluamani lihan kypsyysasteen. Ilmeisesti keskityin niin tiiviisti juomapuolen valintaan, että ruoan suhteen tällaiset pikkudetskut pääsivät unehtumaan. Liha oli kypsennetty mediumiksi, joka sopi mulle hyvin. En vaan tiedä missä oli mennyt vikaan, mutta purukumin jauhamiseksihan se lihan järsiminen meni. Ja sitä en kyllä odottaisi tapahtuvan tämän tasoisessa ravintolassa. Ulkoreunat olivat sopivan mureat, mutta jo sentti sisäänpäin ja leuat pääsivät töihin. Tästäkin valitettavasti miinusta. ISO miinus siitä, että viimeisenä haarukkaan osuneen jänteikkään palan olin pakotettu sylkemään takaisin lautaselle. Jep, olen pahoillani, mutta en saanut sitä parhaalla tahdonvoimallakaan nielaistua. Oli parempi hankkiutua pienestä palasesta eroon kuin täyttää lautanen… öööööh… mustajuurikeitolla.

Kaikesta huolimatta olin kiinnostunut pihvistä, joten yritin kysyä tarjoilijalta, mitä lihaa pihviin oli käytetty. Asia ei ollutkaan aivan yksinkertainen, vaikka rautalangasta yritin vääntää haluavani tietää karjarodun. Siis aivan sama juttu kuin onko koira villakoira vai kääpiöpinseri! Vastaus oli sama niin kokilta kuin tarjoilijaltakin; kyseessä oli ilmeisesti lihakarja nimeltä ”marmoroitu härän sisäfile”. Olisi varmaankin ollut helpompaa kysyä suoraan, että mistä liha on hankittu ja selvittää sitä kautta lihalaatu. Tosin hauskaa saimme tästä aiheesti kun mieteimme, kuinka ”marmoroidut härän sisäfileet” juoksentelevat kesäisin laitumella. Sisäfileeseenkään en ihan uskonut. Mun käsittääkseni jo lähtökohtaisesti entrecôte on eri asia kuin sisäfile. Ehkä tarjoilija (ja kokki?) vain hermostui ja sekoitti käsitteet totaalisesti. Näin en kuitenkaan odottaisi käyvän kunniakirjoin palkitun ”huippukokin” ravintolassa. Kansallinen epäonnistumisen päiväkin meni jo…

Jälkiruoka oli kuitenkin hyvää. Eihän mikään, minkä nimessä mainitaan suklaa voi olla pahaa! Suklaafondant oli mun mielestä täydellinen. Jos nyt nipottamaan lähdetään, niin olisin korvannut jogurttisorbetin ihan tavallisella wanhanajan vaniljajäätelöllä ja koristemustikat pirteämmillä vadelmilla. Kuvittelin nimittäin syöväni hieman oudolle maistuvaa vaniljajäätelöä, joka oli vieläpä mun makuun liian makeaa. Erehdys menköön omaan piikkiini. Olin asennoitunut syömään vaniljajäätelöä ja melkein kaikki vähänkin makea maistuu mun suussa liian makealle. Vaniljakastike (kreemi?) oli namia ja sopi suklaafondantin kylkiäiseksi aivan mainiosti.

Parasta antia tällä kertaa olivat ravintolan tunnelma ja punaviini. Pidin sisustuksesta, vaikka harvoin silmää miellyttävät vaaleapuiset kalusteet. Tänne ne kuitenkin sopivat. Kokonaisuus on tyylikäs ja sen kruunasivat sieltä täältä bongaamani lampaat. Kaikki eivät ehkä pidä villaotusten tuijottelusta kun lautasella on karitsaa, mutta musta kuvat ja pienet asetelmat lampaineen ja kynttilöineen olivat kivoja.

Kirkkonummella ei ole kovin montaa ”fine dine” -ravintolaa. Jos itse haluan viettää vapaapäivän paikallisessa, hieman tasokkaammassa ravintolassa, niin ehkäpä suuntaan seuraavan kerran ennemmin Långvikiin tai Hvitträskiin. Niin pettynyt en kuitenkaan ole, ettenkö soisi myös Bistro O Matille toista tilaisuutta. Ainakin sunnuntaibrunssi olisi tarkoitus käydä jossain vaiheessa tsekkaamassa. Ei nyt kuitenkaan ihan hetkeen, koska aion palata jälleen toviksi täys-/tehopaleon pariin =)