Takana villi viikko! Ensisijaisesti tietysti siksi, että viettelin villivihannes -teemaviikkoa, mutta myös muutama muu sopiva juttu aiheeseen liittyy. Niistä lisää villimehujen jälkeen.

Villivihanneksia olen aiemmin käyttänyt lähinnä pirtelöissä. Tänä vuonna oli mehujen vuoro. Koska Hurmurilla voi! Pysyttäydyin edelleen tutuilla ja turvallisilla vesillä eli mehupuristimeen pääsivät nuoret nokkoset ja voikukanlehdet. Kerääminen tuottaa hieman vaivaa, mutta muutoin nämä ravinteikkaat raaka-aineet ovat ilmaisia. Ja niitä kasvaa ihan joka paikassa! Molemmissa kannattaa valita nuorehkoja yksilöitä. Nokkosesta lähinnä nitraatin vuoksi ja voikukasta maun vuoksi. Vanhemmat, ja sahalaitaiset voikukanlehdet tahtovat olla kitkerämpiä.

Nokkonen on makunsa puolesta mun mielestä aika armelias. Sitä voi käyttää pinaatin tapaan, ellei nyt koko nokkosmaata sekaan heitä. Maku, ja jo pelkkä tuoksu on… vihreä. Tein kirpeämpää versiota ja sitten tätä lempeämpää appelsiini-porkkana -versiota. Väri oli hieman outo, mutta maku kohdallaan.

Voikukasta pitäisi kaikkien, ja etenkin naisten olla kiinnostuneita. Voikukanlehtiä (ja juurta) voi nimittäin käyttää nesteenpoistoon. Luonnollisesti. Lisäksi voikukanlehdet sisältävät paljon kalsiumia ja rautaa, vitamiineja ja muita kivennäisaineita. Niin, että tästä sitä nyt saa – kalsiumia! Josta moni tuntuu paleon kohdalla olevan erityisen huolissaan. Eat your green leaves! Ja unohda kalsium. Voikukanlehdet ovat myös mitä parhainta kehonpuhdistusruokaa. Maksa tykkää =)

Voikukanlehdet saattavat tosiaan olla hiema kitkeriä, joten kitkeryyttä peittämään kannattaa valita kirpsakoita makuja. Etenkin sitruuna toimii hyvin.

Siinä sitä nyt olisi, voikukkaa lasissa. Ihan kirjaimellisesti. Joko sinä olet hyödyntänyt keväisen luonnonantimia? Mitä ja millä tavoin? Vinkiksi vielä emännän menneiden vuosien nokkospirtelöitä…

• Pirteän kirpeä
• Vihreä kevätpirtelö
• Nokkostaikaa

No sitten niitä muita menneen viikon villejä juttuja. Olen nyt jo useampana kesänä kinunnut vanhempieni luokse kesäkanoja. Vielä ei ole lupaa kesäkanoille irronnut. Mutta kesäkanojen sijaan sainkin kesäkanin! Siihen ei tarvinnut edes lupaa pyytää, koska se vaan keltään mitään kysymättä muutti meille.

Kyseessä on pieni rusakon poikanen, Jussi nimeltään. Samoin kuin ne aiempien kesienkin Jussit. Emo majailee vanhempieni pihapiirissä ja pyöräyttelee sitten keväisin näitä ihania karvapalleroita. Jussi 2014 on sikäli hieman erikoinen tapaus, että se ei pelkää. Tai ehkä se pelkää, mutta ei näytä pelkäävänsä. Olen käynyt päivittäin moikkaamassa Juputi-Jussia sen ”pesäkololla”, äipän kukkamaassa. Ja mikä hienointa, sitä saa myös silittää! Varovasti tietysti olemme tässä tuttavuudessa edenneet, mutta nyt saa jo hyvänä päivänä paijata korvia. Ihan mahtikani! Joka vieläpä hoitaa ihan itse itsensä.

Melko villiä oli myös lähteä villikissojen kanssa ulkoilemaan. Villikissathan ovat vedenkestäviä sisäkissoja, jotka viimeksi ovat ulkoilleet joskus vuonna yks ja kaks. Nyt ulkoiluun narun päässä kuitenkin tarjoutui oiva mahdollisuus, kun pojat ovat ”mummolassa” taloyhtiön remppaa karussa. Ovatkin viihtyneet ulkosalla hyvin. Lähinnä aurinkoa aidatulla terassilla päivät pitkät ottaen. Rusketusraitoja odotellessa… ;)

Oleskelu terdellä sujuu vanhasta tottumuksesta, mutta olipa jännät paikat kun pistettiin narut kaulaan ja lähdettiin kokeilemaan, miltä tuore ruoho tassujen alla tuntuu. Hyvältä tuntui, mutta oli sen verran jännittävä kokemus, että nyt huilaamme nurmikosta muutaman päivän ja katselemme nurmikolla tepastelevia lintuja ja oravia turvallisesti aidan takaa =)