”Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli!”

Moni ei ole nykypäivänä elävää kanaa nähnytkään, mutta mulle lastenlorun sanat edustavat elettyä elämää ja ovat totisinta totta. Nuo vekkulit nokkijat nimittäin kuuluvat olennaisena osana lapsuuteeni. Eikä siitä niin kovin montaa vuotta ole kun mummon kanaset lopettivat hyppelynsä mummonkin vaihtaessa maisemaa vehreämmille niityille kunnioitettavassa 97 vuoden iässä.

Kanoihin liittyy paljon mukavia ja vähemmän mukaviakin muistoja. Kanalaan astuminen mummon vanavedessä oli aina jännittävää, mutta toisinaan myös hieman pelottavaa isojen, valkoisten lintujen lehahdellessa pienen tytön ympärillä.

Kanoja oli kiva syöttää. Erityisen ylpeä olin kerroista, jolloin sain kouraista viljalaarista kädet täyteen jyviä ja heitellä ne kanojen poimittavaksi. Mutta nokkaa piti varoa. Piti tietää, milloin oli syytä päästää heinänkorresta tai voikukanlehdestä irti, jottei kana käynyt näpeille. Myös kanankoivissa, niissä karvattomissa osissa oli jotain pelottavaa. Ja terävää.

Entäs se munien poimiminen pesästä, jossa emokana istui kuin tatti hautomassa ja puolustamassa uutta sukupolvea. Mummolta homma hoitui näppärästi kanaemon vastalauseiden ja kaakatuksen kaikuessa kuuroille korville. Minä tyydyin oikein mielelläni vain kanniskelemaan muna munalta painavammaksi muuttuvaa munakoria.

Mitä vanhoille kanoille tapahtui? Sitä ei kukaan mulle koskaan kertonut. Enkä kysynyt. Kai tiesin, että en halunnut tietää. Tätä nykyä tiedän kyllä, mitä nuoremmillekin kanoille tapahtuu. Ne päätyvät sun ja mun lautaselle. Mutta se on jo ihan kokonaan toinen tarina, jonka haluan edelleen sulkea pois mielestäni. Yhtään mummon kanaa en ole tietääkseni poskeeni pistänyt.

Tällaisia kultaakin kalliimpia muistoja lehahti mieleeni Niittylinnun Annin kutsuessa katsomaan, missä #eliittikana pissii. Ja sehän kasvaa, pissii ja voi hyvin tuoreella Niittylintujen kasvatustilalla Vihdissä! Joka on muuten Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ulkoilevia broilereita tuottava tila.

(Huom. #eliittikana on emännän oma keksintö, eikä liity Niittylinnun toimintaan.)

Täytyy myöntää, että olin läheisteni ja monen muun harmiksi kutsusta todella tohkeissani. ”Mää meen käymään tiputilalla! Mää pääsen kattoon kanoja!”

Intoa riitti monestakin syystä. Tietysti yllä kuvailemani lapsuusmuistot olivat osasyy intoiluun, mutta myös se, että rakastan eläimiä! Kaikenlaisia eläimiä. Paitsi ällöjä. Hämähäkit, liskot, käärmeet, lierot ja muut sammakot eivät ole mun juttu, mutta kaikki muut kelpaavat – villinä tai kotikasvatuksen saaneina.

Lisäksi tykkään tietää, mistä mun ruoka tulee ja millaisissa olosuhteissa sitä tuotetaan. Myös uudet ihmiset ovat kivoja ;) Olin juuri edellisellä viikolla pistänyt poskeeni puolet yhdestä aivan taivaallisesta niittybroiskusta ja keitellyt jämistä vielä melkoisen maukkaan liemenkin. Ja nyt pääsin katsomaan, millaisissa maisemissa oli sekin kana tepastellut.

Sattuipa vielä niin sopivasti, että kana oli ajankohtainen ja pinnalla myös mediassa. Mm. muutamat bloggarit olivat käyneet tutustumassa Atrian tiputuotantoon ja postauksista nousi jonkinlainen haloo.

Itse ymmärrän nyt kasvatushallissa käyneenä ainakin kuvien osalta tehdyt valinnat paremmin. Kuvaaminen hallissa on nimittäin äärettömän haastavaa johtuen keinovaloista, kanojen nostattamasta pölystä ja kanoille ominaisesta, säntäilevästä ja nykivästä liikehdinnästä. Tyypit eivät paljoa poseerauksesta perusta; meno on melkoisen päätöntä, kun pää kolmantena jalkana painetaan menemään.

Vain ja ainoastaan näistä syistä myös tämän postauksen kuvat ovat mustavalkoisia. Eivätkä keltaisia ja entistäkin epätarkempia. Mitään ei pyritä siistimään tai peittelemään kenenkään toimesta. Sain täydet vapaudet kuvata ja käyttää kaikkea näkemääni ja kuulemaani.

Myös #eliittikana -keskustelu kävi kutsun saadessani kuumana. Täytyy myöntää, että vaikka en enää nykyään jaksa julkisesti provosoitua juurikaan mistään, saati pistää energiaa tuloksettomaan väittelyyn, niin kyllähän emännänkin harvat niskakarvat saivat pikkuisen ilmaa alleen tuon HS:n pääkirjoituksen myötä, josta omaan silmääni paistoi läpi lähinnä tehotuotannon ja miljoonamarkettien tukeminen. En halua linkittää juttua blogiin, mutta jos joku sen haluaa käydä lukemassa, niin suoraa linkkiä löytyy tästä osoitteesta.

Kyllä! Munkin mielestä Kobe -härän nauttiminen on ruokaelitismiä. Jossa ei muuten sinänsä ole mitään vikaa. Itsekin maistaisin, jos tilaisuus eteen tulisi. Mutta että luomu- ja lähiruokatuotanto pistetään samaan nippuun?! Sitä ei vaan voi käsittää.

Laadukkaan ja puhtaan ruoan tulisi olla jokaisen perus-, ei etuoikeus! Sitähän se ei tänä päivänä valitettavasti kaikille, eikä edes itselleni ole. Suosin kyllä, mutta järjen rajoissa ja mahdollisuuksien mukaan. Missä vika? Avaamatta aihetta sen syvällisemmin sanoisin, että systeemissä. Eikä nyt vedetä Afrikan lapsia tähän keskusteluun, pliis…

Mun pienessä naisen päässä laadukas ruoka kytkeytyy välittömästi terveyteen ja hyvinvointiin. On aika kauhea ajatus, että terveys- ja hyvinvointi rinnastetaan elitismiin. Mun läpeensä idealistisen maailmankuvan mukaan hyvän terveyden perusedellytykset kuuluvat kaikille (jotka sen valitsevat), mutta totuus lienee toinen; rahalla saa terveyttä ja pidempää ikää. Ja Trumpista presidentin. Ehkä tämä nyt sitten vaan on nykypäivän luonnonlaki. Sad, so sad…

Jos minä saisin päättää, niin kääntäisin ajattelun koko ruokatuotannon osalta toisinpäin. Luomu- ja lähiruoka olisivat normi, eikä erikoisuus, josta tarvitsee mainita erikseen.

Kuulen jo vastalauseita, hah hah! Tavallisin lienee, että ei luomutuotannolla tätä maailmaa hengissä pidetä. Noh, eipä se mun ajatus olekaan. Kyse on enemmän markkinanäkökulmasta. Luomu- ym. perinteiset tuotantotavat olkoon normi ja tehotuotettu se, joka vaatii erillisen lapun ja maininnan kylkeensä. Kelatkaa nyt, mikä markkinointikampanja; Osta tehotuotettua GMO-broileria! Saat kaksi yhden perusbroiskun hinnalla!

Voisin jatkaa tätä ajatusleikkiä loputtomiin, mutta jos nyt kuitenkin muutama sananen Niittylinnustakin.

Niittylintu on aloittanut eettisten, GMO-vapaiden broilerien kasvatuksen tänä kesänä Vihdissä. Kyseessä on siis ”free range” eli ulkokanoja tuottava pientila. Paitsi, että ei ole. Kanat kyllä ulkoilevat ja elävät keäsaikaan kuin niittylinnut konsanaan, mutta niitä ei voi myydä tai markkinoida ”free range” merkin alla. Koska viranomaissäännöt. Tällä kertaa ”free range” -tuotannon torppaa kanojen kasvatushallista ulos johtavat kulkuaukot, jotka eivät kaikilta osin täytä säännöksiä.

Kun kutsu kanalaan kävi, niin maalailin mielessäni mummolan maisemia. Toki järki sanoi, ettei kanojen kasvatus isommalle joukolle niin, että siitä myös elantonsa saisi ihan mummon metodeilla onnistu. On eri asia huolehtia 10-20 kanan laumasta kuin 6000 helttapään joukosta.

Kyllä, kanoja on hallissa kuutisentuhatta kerrallaan. Kuulostaako määrä suurelta? Musta se ainakin kuulosta aivan tolkuttomalta, mutta asiaan tuli hieman perspektiiviä kun kuulin tehokanaloissa majailevan 50 – 100 000 päätä saman katon alla. Noh, hallitkin ovat varmasti suurempia, mutta Niittykanalla on joka tapauksessa enemmän tilaa liikkua kuin tehokanalla (+ ulkoilumahdollisuus).

Hieman jopa yllätyin, kuinka hyvin kanat hallissa pääsivät pörräämään. Jos en olisi lukua etukäteen kuullut, niin olisin arvioinut helttojen määrän laskettaviksi sadoissa. Tottahan toki siellä paikoitellen majailtiin ahtaastikin, mutta täysin omasta tahdosta. Kyllähän sitä on mukavampaa ja turvallisempaa lämpimän kanakaverin kyljessä kölliä kuin yksinään kökkiä.

Kanat hakeutuvat mielellään toistensa seuraan. Ja yhtä mielellään pitivät hieman turvaetäisyyttä vierailijoihin. Vaikka ei siinä mitään, kyllä mukaan aina muutama utelias ja uhkarohkea mahtuu. Itse en ihan kanaa syliin asti saanut, mutta isäntämme Ville tottuneena kanankäsittelijänä sai.

Aloitimme tutustumisen tuotannon alkulähteiltä, joka tarkoitti hautomiskaappia. Hedelmöitetyt munat tulevat Tanskasta ja niistä haudotaan koneellisesti tipuja paikan päällä.

Muutenkin tekniikkaa on hyödynnetty kanojen kasvatuksessa jopa yllättävän tehokkaasti. Asiat toimivat pitkälti automaation ja teknisen valvonnan välinein. Sekä hautomiskaappien, että kasvatushallin kanoille optimaalisia olosuhteita säätelee ja valvoo automatiikka, joka raportoi tilannetta ajantasaisesti hoitajille. Vaikka kännykän välityksellä. Hoitajat ovat siis ihmisiä, jotka tarvittaessa puuttuvat peliin manuaalisesti.

Tyypit käyvät jopa omaehtoisesti puntarilla! Kanat siis. Vierailupäivänä reilut 800 kanaa olivat jo tarkistuttaneet linjansa keskipainon huidellessa hiukan päälle kilossa.

Kanat olivat kutakuinkin elämänkaarensa puolivälissä eli noin kuukauden ikäisiä. Tehokanojen päivät päättyvät jo tässä vaiheessa. Niittylinnun käyttämä terve luomurotu näkee päiviä tuplaten. Hidas kasvu, enemmän ruokaa, lämpöä ja huolenpitoa sekä puolta harvemmin ilmestyvä palkkakuitti tekevät linnuista luonnollisesti hinnakkaampia, mutta myös maukkaampia.

Broiskuihin ei pumpata antibioottia. Paitsi äärimmäisessä hätätilanteessa eli jos varotoimista huolimatta pääsee tauti yllättämään. Jokainen voi varmasti kuvitella, millainen takaisku 6000 kanan menettäminen kertaheitolla liiketoiminnalle on. En itsekään käytä minkäänmoisia lääkkeitä mielelläni, mutta tositilanne on toinen juttu.

Munia haudotaan parin eri haudontakaapin uumenissa ennen kuin niistä kuoriutuu keltaisia untuvikkoja. Toinen kaapeista myös ”puhaltaa vastakuoriutuneet kuiviksi”, jonka jälkeen tyypit pääsevät seinän takana sijaitsevaan kasvatushalliin tepastelemaan.

Ruokinta- ja juoma-automaatit hoitavat kanoille murkinaa, mutta käytännössä molempia on tarjolla koko ajan. Ja tosiaan ulkolemaankin pääsee katoksen alle ja avomaaniitylle, vaikkakin vierailuhetkellä ulko-ovet olivat kiinni. Kuten kuvista näkyy niin, tyypit olivat hieman resuisessa kunnossa, sillä ne olivat juuri vaihtaneet untuvat suliksi eikä sieltä täältä kaljuja kanoja voitu päästää ihan vielä pakkaseen.

Mitäs ne kanat hallissa duunaavat? Muuta kuin syövät ja kasvavat?

Kaikenlaista. Kana on itse asiassa aika veikeä ja humoristinen otus. Olisin helposti voinut viettää kanojen kanssa aikaa pidempäänkin, mutta luonnollisesti oli kohteliasta päästää jo keskellä pimeintä yötä hommiinsa ryhtynyt isäntä jatkamaan tehtäviään.

Osa kanoista veti vieraista huolimatta silmät puoliummessa lonkkaa, toisten toohottaessa, kuopsutellessa, nokkiessa ja lehahdellessa ympärillä. Välillä vähän jahdattiin tai tultiin jahdatuksi. Leikkimielistä kisailua? Ehkä. En ole päässyt lintujen ajatusmaailmasta oikein perille ;)

Hallissa siellä täällä lojuneet pahnapaalit antoivat myös virikettä ja aihetta tarkempaan tutkiskeluun. Myös ruokinta-automaattien ”putkien” kanssa voi toteuttaa itseään ja käyttää niitä tarvittaessa orsina tai tavallista kanakansaa ylempiarvoisena tarkkailupaikkana. Sieltä voi myös välillä vetää kätevästi kaveria pyrstösulista.

Sprinttikisoja pistettiin pystyyn siellä täällä. Välillä vähän kukkoiltiin ja uhiteltiin kavereiden kanssa, kuten nuorilla miehillä tapana on. Oletan, että riitapukarit olivat urospuolisia. Tarkemman tunnistuksen joudun jättämään osaavimmille.

Parisen kuukautta menee, jotta broilerit ovat ”kypsiä” ja valmiita viimeiselle matkalle. Kyllähän se surulliselta ja raa`altakin kuulostaa, mutta näin se vaan menee ja emännänkin on asia hyväksyttävä, jos haluaa upottaa haarukkansa mehevään Niittylinnun rintaan. Tosin homma on paljon mieluisampaa kun tietää, että kanoilla on kaikki hyvin.

Pirteiltä, terveiltä ja elinvoimaisilta näyttivät kaverit. Alkuvaiheen aristelun jälkeen meno yltyi kuvaamisen kannalta jopa vähän liiankin pirteäksi; parin sekunnin liikumaton tila tuntui täysin mahdottomalta saavuttaa. Tiukasta ohjeistuksesta huolimatta ;)

Hieno päivä kanahallissa! Pääsinpä tämän postauksen varjolla myös muistelemaan vähän menneitä ja avautumaankin. Kiitos siitä Niittylinnun väelle :)))

Kyllä mä voin sekä tämän visiitin, että hampaani Niittykanaan upottaneena rehellisesti suositella vihtiläistä muillekin. Kokeile, niin tiedät pätee tässäkin asiassa.

Sen verran vielä tiedoksi, että tämä suositus ja mielipide ei ole ostettu. Tai maksettu. Sen enempää kuin postauskaan. Joku sitä kuitenkin miettii. En saanut vierailuun käyttämästäni ajasta tai kuluista rahallista korvausta, enkä veloittanut kuvaus- tai kirjoituspalkkiota. Tämä työ sujahtaa ”hyvän asian puolesta” -kansioon.

Mutta kanaa sain! Ja sen kanan aion lähiaikoina valmistaa ja laittaa reseptiä sunkin iloksi!

Niin että menkää ostamaan Niittykanaa! Koska mä haluan syödä sitä jatkossakin ;)

Oman savustetun niittykanani ostin munien mukana MunaEggsPressin kautta, mutta tuotteita saa tilattua myös Reko- ja Farmarin markkinat facebook -ryhmien kautta. Lienevät tulossa myös muutamiin K-ryhmän marketteihin eli sinne vaan rohkeasti kauppiaan puheille kertomaan tarpeista. Niittylintu nähdään myös joukukuussa Helsingissä, perinteisillä Tuomaan markkinoilla.

#syöeliittikana ja #suosilähiruokaa! Koska parempaa!

Yhteistyössä Niittylintu. Sisältö UNIQ Content -tuotantoa.