Viimeisimmät artikkelit

Oon mä juonu viinii Penedesissä – Viimein viiniä lasiin!

”Vielä viimeisen kerran, mä sua vilkaisen. Voisin sanoakin jotain, mutta vaikenen…”

Paitsi, että en vaikene. Viimeinen osa seikkailustani espanjalaiselle, biodynaamisesti rypäleitä viljelevälle Pares Baltan viinitilalle on antanut odottaa itseään. Liian pitkään… Tai ei ehkä sittenkään. Sillä kun juuri nyt katsoo ikkunasta tasaisen harmaata pilvimassaa ja loskaista maisemaa, niin hetki tuntuu juuri oikealta palata muistoissa Katalonian lempeän auringon alle.

Päivä Penedesin maisemissa oli tosiaan mukavan lämmin ja aurinkoinen, vaikka tuo dramaattinen kuva alla saattaa toista kertoa. Iltapäivästä vaan sattui taivaalle muutama pahaenteiseltä näyttävä hattara, jotka poistuivat sieltä yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Pisaraakaan tirauttamatta. Mutta kyllähän syyskuun puolivälissä alkoi syksy tekemään tuloaan Kultarannikonkin kupeeseen.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan selventään sarjan otsikointia. Koska mulla on taipumusta liioitteluun. Enhän mä siellä Penedesissä viiniä JUONUT, maistelin kyllä. Viiniä, jos toistakin. Kuten tämän postauksen myötä selkiää.

Olen aika huono juomaan alkoholia; kroppa stoppaa ennen kuin ehtii kunnolla huiviin humahtaa. Siksipä tälläkin kertaa oli syytä maistella varovasti; junamatkailu vieraassa maassa huonovointisena ei kuulu niihin juttuihin, jotka ihan välttämättä haluaisin kokea. Hyvä niin, sillä kotimatkalle osui muutama mutka polkuun, joiden selättämiseen tarvittiin paitsi moitteetta toimivaa kroppaa, niin myös kirkasta mieltä.

Jos tulomatka hieman viivästyi, niin paluumatkaan tuhrautui aikaa sitäkin enemmän. Eikä turhautumisiltakaan vältytty. Onneksi lomalle tulee pakattua mukaan vähän enemmän seikkailumieltä ja pidempää pinnaa ;)

Antoisan vuorenvalloitusretken jälkeen palasimme viinivaraston kautta takaisin päämajaan. Valmistusprosessiin emme tällä kertaa ehtineet tutustua sen tarkemmin. Tammitynnyritkin olivat entuudestaan tuttuja, joten niiden sijaan mun huomio kiinnittyi valtavaan saviruukkuun.

Kyseessä oli naturaaliviinien valmistukseen käytettävä amfora, joka on valmistettu tiluksilta kaivetusta savesta. Tästä pääsemmekin palaamaan vielä kerran vuorille, jossa näimme muinaiset, saviastioiden polttoon käytetyt uunit maan uumenissa. Jos nyt oikein ymmärsin, niin kyseisiä maauuneja on aikanaan käytetty myös viiniruukkujen valmistukseen.

Amforaviinit olivat jo varastosta loppu, joten valitettavasti en niitä (vieläkään!) päässyt maistamaan. Kyseiset naturaaliviinit valmistetaan perinteisellä metodilla näissä valtavissa saviruukuissa vanhojen köynnösten käsinpoimituista rypäleistä villihiivan avulla. Viineihin ei lisätä, eikä niistä poisteta käymisprosessin aikana mitään. Eli tässä olisi nyt mun nähdäkseni jokaisen paleodiggarin ihanneviini!

Harvinaista herkkua, jossa myös hinta lienee kohillaan. Harmi, että en osaa kertoa lopputuotteen makuaspekteista. Puhtaasti mielikuviini perustuen ja muutamia alkuviinejä maistaneena voisin kuvitella amforaviinin olevan nykyviineihin tottuneelle hieman haasteellinen. Tai ainakin erilainen.

Jos joku tuota amforan kokoa miettii, niin kyllä sinne olisi kevyesti yksi 160 senttinen emäntä uponnut ;)

Varaston puolelta siirryimme tunnelmalliseen ja tyylikkääseen, mutta kuvaamisen kannalta haastavaan tasting -tilaan. Kuvien perusteella ei siis kannata vetää johtopäätöksiä ainakaan viinin väristä. Valkoiset ja punaiset ehkä erottaa juuri ja juuri, mutta siihen se sitten jääkin ;)

Aloitimme maistelun luonnollisesti kevyistä kuplista ja tyylikkäästä Selectio Cavasta. Selectiosta tuli kertaheitolla mun suosikkicava, joten sitä lähti yksi pullollinen myös kotimatkalle mukaan. Edelleen se täällä kiltisti odottelee sopivaa korkkaushetkeä.

Suomesta ei Selectiota valitettavasti saa, mutta kannattaa kyllä kokeilla vaihtoehtoisesti Alkon valikoimasta löytyvää Pares Baltan ”b” cava brutia. Se ei ehkä ole ihan yhtä hienostunut, mutta oikein mainio kuplajuoma muuten.

Viinikellari.comin valikoimasta löytyy myös mukava kupliva vaihtoehto, nimittäin viinintekijä Joan Cusinen nuorimman tyttären mukaan nimetty Blanca Cusiné Gran Reserva 2010, jota pääsin aiemmin syksyllä maistelemaan eri vuosikertojen osalta hieman monipuolisemmin Norex Grand Open Tasting -tapahtumassa. Laseissa tuolloin vasta ensimmäisen fermentoinnin läpikäynyt, vain pari viikkoa aiemmin korjattu 2016, muutaman vuoden kuluttua myyntiin tuleva 2013, tuo em. vuosikerta 2010 sekä vuotta vanhempi malli 2009, jossa mukana Chardonnay-, Pinot noir- ja Xarel-lo -rypäleistä kaksi ensiksi mainittua. Ja täytyy kyllä sanoa, että mun suuhun tuo Xarel-lolla viilattu versio sopi edeltäjäänsä paremmin.

Heh, mähän alan jo kuulostaa suorastaan asiantuntijalta, kun näin jouhevasti vuosilukuja ja rypäleitä luettelen! Salaisuus – muistiinpanot.

Seuraavaksi lasiin päätyi Cusinen viiniperheen isoäiti, Rosa Cusine, hieman kuivemman rosee cavan muodossa. Jostain syystä Rosa ei jäänyt kovin hyvin mieleeni. Ehkä siksi, että se jäi kahden suosikkini välissä vähän jalkoihin.

Sitten se Gewürztraminer -rypäleestä valmistettu Ginesta, jota tuottava viinitarha nähtiin edellisessä osassa. Tuo keltakukkaisen kasvin mukaan nimetty, vihreään taittava valkoviini oli edessäni ensimmäistä kertaa ikinä, mutta ei takuulla viimeistä. Ihastuin! Etenkin sitruksiseen makuun. Ja kyllä mä muistaakseni tuoksusta myös jasmiinia bongasin, kun Silvia siitä vähän vinkkasi.

Ginesta lähti myös matkalaukkuun ja mulla onkin kunnia omistaa pullo numero 1442 kaikkiaan 4128:sta tuotetusta pullosta. En tiedä, onko siitä syytä olla ylpeä, mutta mä olen!

Loppumaistelu sujui punaisissa merkeissä. Lasissa ensin pari Pares Baltan tiluksilla kasvanutta viiniä ja loppuun piipahdus Prioratin sekä Ribera del Dueron alueilla tuotettuihin viineihin.

Ennen ”Matkaa viinimaailmaan” suosin lähinnä punaviinejä, mutta matkan alettua ovat valkoiset ja kuplivat maistuneet paremmin. Ehkä talven myötä alkaa lasissa viihtyä myös punainen. Kerron tämän siksi, että punaiset eivät sytyttäneet samalla tavalla kuin alkupään viinit.

Aloitimme punaisesta Indigenasta, jota saa myös Alkon tilausvalikoimasta. Indigenasta löytyvät myös valkoinen ja vaaleanpunainen vaihtoehto.

Täytyy rehellisesti myöntää, että Indigenan sen enempää kuin seuraavan, toisen viinitekijävaimoista mukaan nimetyn Marta de Baltan makumaailmasta en kykene enää muistijälkeä löytämään. Molemmat vaatinevat selvästikin uusintakierroksen ;). Rypäleinä kuitenkin Indigenassa Grenache ja Marta de Baltassa monille varmasti tuttu Syrah.

Jos kaksi ensimmäistä punaista eivät niin jääneet mieleen, niin kaksi viimeistä jäivät. Prioratin liuskekivimailta tuleva Gratavinumin 2πr oli itselleni jo ennestään tuttu. Tiesin, mitä odottaa, enkä kauheasti odottanut tätä sellaisenaan mulle kohtalaisen tiukkaa punaviiniä. Vaatii edelleen totuttelua, mutta kyllä kai se tästä… vähitellen. 2πr:ää kuvaillaan Gratavinumin kotisivuilla pyöreäksi, mutta mun mielestä tästä tavarasta on pyöreys kaukana. Istuu kyllä riistan kylkeen kivasti. No okei, paremmin ;)

2πr oli kuitenkin hyvä ottaa tähän settiin mukaan, sillä sitä kautta sain hieman vertailukohtaa viimeisenä tarjoiltuun Ribero del Dueron alueelta tulevaan Dominio Romanon RDR:ään.

Hieman kauhunsekaisin tuntein RDR:ää odottelin, sillä kuvittelin sen olevan edeltäjäänsä ärhäkämpää. En oikein tiedä miksi… Ehkä viinitarhan jopa yli 100 vuotta vanhoista, kärsineistä köynnösvanhuksista niin päättelin. Noh, RDR olikin positiivinen yllätys ja nousi punaviineistä suosikikseni. Nyt mun mielestä lasissa oli pehmeyttä, täyteläisyyttä ja tasapainoisuutta. Asiaan tosin saattoi vaikuttaa edellä nauttimani Prioratin punainen.

Tinto Fino -rypäleistä valmistettu RDR on hieno viini, ja hienoa, että pääsin sitä maistamaan. Sitä saattaa löytyä myös Suomesta, ravintoloiden viinilistoilta. Ellei löydy, niin vinkatkaa.

2πr:ää kiinnostuneille tarjoilee Alkon tilausvalikoima. Ei viini halvimmasta päästä, mutta kyllä tujumpien viinien ystävien kannattaa poimia pullo kivimaan kasvattia kokeiltavaksi. Vaikka itse taidankin ennen seuraavaan pii -lasillista vielä hetken harjoitella helpompien punkkujen parissa.

Se oli sellainen reissu se! Melko tyytyväiseltä näyttää emäntä hienon päivän päätteeksi ja selvästikin maistelulasilliset saivat emännänkin vanhat silmät loistamaan, hah hah!

Mutta hei, kuten jo ensimmäisessä postauksessa kehotin, niin jos vaan Barcelonan seuduilla huitelette ja tilaisuus tulee, niin sopikaa ihmeessä visiitti Pares Baltalle. Muistakaa myös kertoa Paleokeittiön emännältä lämpimiä terveisiä! ;)

Nautinnollisia viinihetkiä Sinullekin!

Visiitin tilalla tarjosi Pares Balta (ei sis. matkoja). Sisältö UNIQ Content -tuotantoa.

UNIQ CONTENT Yksilöllistä sisällöntuotantoa ja -hallintaa yrityksesi tarpeisiin.

Seuraa facebookissa!Seuraa Twitterissä!Seuraa Instagramissa!Seuraa Pinterestissä!Seuraa Bloglovin`issaTilaa uutiskirje!Paleokauppa

Jauheliha-spagettikurpitsavuoka – Helppo ja gluteeniton arkiruoka!

Se on siinä! Tai tässä. Tämän talven ehdoton ruokahitti!

No okei, hiukan voisin muotoilla uudelleen. Kyseessä on siis talven TERVEYSruokahitti numero uno! Mun mielestä. Toivottavasti myös monen muun mielestä. Ja jos ei ole, niin TEHDÄÄN siitä sellainen.  Vaikka teemalla ”taivaallinen terveysruoka tapetille”. Hmmm… ehkä maukas riittänee taivaallisen tilalle?

Niin tai näin, mutta testatkaa anyway ja pistäkäähän reseptiä vinhasti jakoon. Ja instagramiin paljon kivoja vuokakuvia tägeillä #talvenruokahitti2016 #terveysruokahitti2016 #maukasterveysruokatapetille (+ @paleokeittio, jotta emäntäkin pääsee painamaan paljon punaisia sydämiä ;)).

Ja joo, ennen kuin menen yhtään pidemmälle, niin myönnän osallistuneeni huijaukseen. Kyse kun ei oikeasti ole jauheliha-spagettivuoasta vaan jauheliha-kurpitsavuoasta. Täysin laskelmoitua toimintaa. Tunnustan, enkä ole edes pahoillani. Spagetti vaan puree paremmin kuin kurpitsa. Eikä terveemmän vaihtoehdon puolesta valkoisten valheiden lateleminen tunnu synniltä suurimmalta.

Jo useamman vuoden olen kuolannut spagettikurpitsan perään. Ilo olikin ylimmillään kun sellainen sattumalta osui silmiin paikallisessa marketissa. Kaipa näitä on kotomaastakin jo jokusen vuoden löytynyt, jos apajat ovat olleet oikeat. Mutta nyt tuntuu, että spagettikurpitsa on vihdoin löytänyt tiensä vihannesosastolla tutumman myskikurpitsan viereen.

Ostin siis spagettikurpitsan tietämättä yhtään mitä sillä tekisin. Siellä se viileäkaapissa kiltisti odotteli viikon verran ennen kuin emännälle valkeni. Jauhelihasta ja spagetistahan tykkää kaikki! Todennäköisesti nekin, jotka eivät kykene tai eivät halua vehnä-, vilja- tai muuta gluteenitonta spagettia pupeltaa.

Tämän lähemmäksi spagettia aidoilla, prosessoimattomilla raaka-aineilla tuskin pääsee. Eikä arkinen jauheliha-spagettikurpitsavuoka jättäisi ketään talvipakkasellakaan kylmäksi. Etenkään kun pinnalle levittää lasagnemaiseen tyyliin kermaista valkokastiketta. Viljatonta sekin. Tietty.

Aika teki tehtävänsä ja ajatuksenjuoksu onnistui. Siinä missä jauheliha-kurpitsavuokakin. Kuten Paleokeittiön facebook -kaverit saivat heti tuoreeltaan todistaa =D Kyllä mä ihan ekstaasissa olin. Parasta heti valmistuttua, mutta hyvin kelpasi pannulla lämmitettynä vielä kolme päivää putkeen. Joku viksu olisi pistänyt pakastimeen. Laiska emäntä ei.

Miksi mä niin kovasti kurpitsavuokaan tykästyin?

Monestakin syystä. Ensinnäkin se ON hyvää. Toisekseen siitä tulee pienemmälläkin annoksellla täyteen. Ja kolmanneksi kasvikset!

Väittäisin liha-kasvissuhteen olevan aika kohillaan. Löytyy kurpitsan lisäksi tomaattia, varsiselleria, porkkanaa, sipulia, kukkakaalia, basilikaa ja vähän pähkinääkin. Ei tosin purtavaksi saakka. Jos tuntuu, että nyt iski veggie overload, niin yksinkertaistaminen on sallittua ja vähemmälläkin pärjää.

Mikään maailman nopein ruoka tämä ei ole, mutta onneksi yhdellä kokkauksella syntyy isompikin satsi. Ja kurpitsan köllötellessä uunipellillä ehtii väsätä muut ainesosat valmiiksi.

Etkö näe reseptiä? Tämä resepti on osa Paleokeittiön Parhaat -kokoelmaa.

Saat pääsyn yli 100 suosituimpaan reseptiin tilaamalla katseluoikeuden – vain 3,90 €/kk tai 29 €/vuosi.
Tilaa ja saat käyttöösi kaikki Paleokeittiön reseptit!

Voit lopettaa tilauksen milloin tahansa – ei sitoutumista.
Huom! Sivustolla on edelleen myös ilmaisia reseptejä. Uusia reseptejä lisätään Paleokeittiön Parhaisiin säännöllisesti.

Oletko jo tilaaja etkä näe reseptiä? Kirjaudu sisään klikkaamalla ”Already a paid subscriber?” -linkkiä alla.

Subscribe to continue reading

Become a paid subscriber to get access to the rest of this post and other exclusive content.

Missä #ELIITTIKANA pissii?

”Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli!”

Moni ei ole nykypäivänä elävää kanaa nähnytkään, mutta mulle lastenlorun sanat edustavat elettyä elämää ja ovat totisinta totta. Nuo vekkulit nokkijat nimittäin kuuluvat olennaisena osana lapsuuteeni. Eikä siitä niin kovin montaa vuotta ole kun mummon kanaset lopettivat hyppelynsä mummonkin vaihtaessa maisemaa vehreämmille niityille kunnioitettavassa 97 vuoden iässä.

Kanoihin liittyy paljon mukavia ja vähemmän mukaviakin muistoja. Kanalaan astuminen mummon vanavedessä oli aina jännittävää, mutta toisinaan myös hieman pelottavaa isojen, valkoisten lintujen lehahdellessa pienen tytön ympärillä.

Kanoja oli kiva syöttää. Erityisen ylpeä olin kerroista, jolloin sain kouraista viljalaarista kädet täyteen jyviä ja heitellä ne kanojen poimittavaksi. Mutta nokkaa piti varoa. Piti tietää, milloin oli syytä päästää heinänkorresta tai voikukanlehdestä irti, jottei kana käynyt näpeille. Myös kanankoivissa, niissä karvattomissa osissa oli jotain pelottavaa. Ja terävää.

Entäs se munien poimiminen pesästä, jossa emokana istui kuin tatti hautomassa ja puolustamassa uutta sukupolvea. Mummolta homma hoitui näppärästi kanaemon vastalauseiden ja kaakatuksen kaikuessa kuuroille korville. Minä tyydyin oikein mielelläni vain kanniskelemaan muna munalta painavammaksi muuttuvaa munakoria.

Mitä vanhoille kanoille tapahtui? Sitä ei kukaan mulle koskaan kertonut. Enkä kysynyt. Kai tiesin, että en halunnut tietää. Tätä nykyä tiedän kyllä, mitä nuoremmillekin kanoille tapahtuu. Ne päätyvät sun ja mun lautaselle. Mutta se on jo ihan kokonaan toinen tarina, jonka haluan edelleen sulkea pois mielestäni. Yhtään mummon kanaa en ole tietääkseni poskeeni pistänyt.

Tällaisia kultaakin kalliimpia muistoja lehahti mieleeni Niittylinnun Annin kutsuessa katsomaan, missä #eliittikana pissii. Ja sehän kasvaa, pissii ja voi hyvin tuoreella Niittylintujen kasvatustilalla Vihdissä! Joka on muuten Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ulkoilevia broilereita tuottava tila.

(Huom. #eliittikana on emännän oma keksintö, eikä liity Niittylinnun toimintaan.)

Vihtiläistä maalaismaisemaa Niittylinnun pihasta #ensilumi

Täytyy myöntää, että olin läheisteni ja monen muun harmiksi kutsusta todella tohkeissani. ”Mää meen käymään tiputilalla! Mää pääsen kattoon kanoja!”

Intoa riitti monestakin syystä. Tietysti yllä kuvailemani lapsuusmuistot olivat osasyy intoiluun, mutta myös se, että rakastan eläimiä! Kaikenlaisia eläimiä. Paitsi ällöjä. Hämähäkit, liskot, käärmeet, lierot ja muut sammakot eivät ole mun juttu, mutta kaikki muut kelpaavat – villinä tai kotikasvatuksen saaneina.

Lisäksi tykkään tietää, mistä mun ruoka tulee ja millaisissa olosuhteissa sitä tuotetaan. Myös uudet ihmiset ovat kivoja ;) Olin juuri edellisellä viikolla pistänyt poskeeni puolet yhdestä aivan taivaallisesta niittybroiskusta ja keitellyt jämistä vielä melkoisen maukkaan liemenkin. Ja nyt pääsin katsomaan, millaisissa maisemissa oli sekin kana tepastellut.

Kanahalli kuvassa pääty tännepäin. Ympärillä lintujen huurteiset niityt.

Sattuipa vielä niin sopivasti, että kana oli ajankohtainen ja pinnalla myös mediassa. Mm. muutamat bloggarit olivat käyneet tutustumassa Atrian tiputuotantoon ja postauksista nousi jonkinlainen haloo.

Itse ymmärrän nyt kasvatushallissa käyneenä ainakin kuvien osalta tehdyt valinnat paremmin. Kuvaaminen hallissa on nimittäin äärettömän haastavaa johtuen keinovaloista, kanojen nostattamasta pölystä ja kanoille ominaisesta, säntäilevästä ja nykivästä liikehdinnästä. Tyypit eivät paljoa poseerauksesta perusta; meno on melkoisen päätöntä, kun pää kolmantena jalkana painetaan menemään.

Vain ja ainoastaan näistä syistä myös tämän postauksen kuvat ovat mustavalkoisia. Eivätkä keltaisia ja entistäkin epätarkempia. Mitään ei pyritä siistimään tai peittelemään kenenkään toimesta. Sain täydet vapaudet kuvata ja käyttää kaikkea näkemääni ja kuulemaani.

Kanat hallissa. Monta helttaa löysit?

Myös #eliittikana -keskustelu kävi kutsun saadessani kuumana. Täytyy myöntää, että vaikka en enää nykyään jaksa julkisesti provosoitua juurikaan mistään, saati pistää energiaa tuloksettomaan väittelyyn, niin kyllähän emännänkin harvat niskakarvat saivat pikkuisen ilmaa alleen tuon HS:n pääkirjoituksen myötä, josta omaan silmääni paistoi läpi lähinnä tehotuotannon ja miljoonamarkettien tukeminen. En halua linkittää juttua blogiin, mutta jos joku sen haluaa käydä lukemassa, niin suoraa linkkiä löytyy tästä osoitteesta.

Kyllä! Munkin mielestä Kobe -härän nauttiminen on ruokaelitismiä. Jossa ei muuten sinänsä ole mitään vikaa. Itsekin maistaisin, jos tilaisuus eteen tulisi. Mutta että luomu- ja lähiruokatuotanto pistetään samaan nippuun?! Sitä ei vaan voi käsittää.

Laadukkaan ja puhtaan ruoan tulisi olla jokaisen perus-, ei etuoikeus! Sitähän se ei tänä päivänä valitettavasti kaikille, eikä edes itselleni ole. Suosin kyllä, mutta järjen rajoissa ja mahdollisuuksien mukaan. Missä vika? Avaamatta aihetta sen syvällisemmin sanoisin, että systeemissä. Eikä nyt vedetä Afrikan lapsia tähän keskusteluun, pliis…

Peruspuuhaa eli nokkimista epäjärjestyksessä. Mukana myös emännän kalossi.

Mun pienessä naisen päässä laadukas ruoka kytkeytyy välittömästi terveyteen ja hyvinvointiin. On aika kauhea ajatus, että terveys- ja hyvinvointi rinnastetaan elitismiin. Mun läpeensä idealistisen maailmankuvan mukaan hyvän terveyden perusedellytykset kuuluvat kaikille (jotka sen valitsevat), mutta totuus lienee toinen; rahalla saa terveyttä ja pidempää ikää. Ja Trumpista presidentin. Ehkä tämä nyt sitten vaan on nykypäivän luonnonlaki. Sad, so sad…

Jos minä saisin päättää, niin kääntäisin ajattelun koko ruokatuotannon osalta toisinpäin. Luomu- ja lähiruoka olisivat normi, eikä erikoisuus, josta tarvitsee mainita erikseen.

Kuulen jo vastalauseita, hah hah! Tavallisin lienee, että ei luomutuotannolla tätä maailmaa hengissä pidetä. Noh, eipä se mun ajatus olekaan. Kyse on enemmän markkinanäkökulmasta. Luomu- ym. perinteiset tuotantotavat olkoon normi ja tehotuotettu se, joka vaatii erillisen lapun ja maininnan kylkeensä. Kelatkaa nyt, mikä markkinointikampanja; Osta tehotuotettua GMO-broileria! Saat kaksi yhden perusbroiskun hinnalla!

Voisin jatkaa tätä ajatusleikkiä loputtomiin, mutta jos nyt kuitenkin muutama sananen Niittylinnustakin.

Etualalla juoma-automaatit. Ja kana.

Niittylintu on aloittanut eettisten, GMO-vapaiden broilerien kasvatuksen tänä kesänä Vihdissä. Kyseessä on siis ”free range” eli ulkokanoja tuottava pientila. Paitsi, että ei ole. Kanat kyllä ulkoilevat ja elävät keäsaikaan kuin niittylinnut konsanaan, mutta niitä ei voi myydä tai markkinoida ”free range” merkin alla. Koska viranomaissäännöt. Tällä kertaa ”free range” -tuotannon torppaa kanojen kasvatushallista ulos johtavat kulkuaukot, jotka eivät kaikilta osin täytä säännöksiä.

Kuvaa ulkoilutilan katoksesta aidatulle niitylle.

Kun kutsu kanalaan kävi, niin maalailin mielessäni mummolan maisemia. Toki järki sanoi, ettei kanojen kasvatus isommalle joukolle niin, että siitä myös elantonsa saisi ihan mummon metodeilla onnistu. On eri asia huolehtia 10-20 kanan laumasta kuin 6000 helttapään joukosta.

Kyllä, kanoja on hallissa kuutisentuhatta kerrallaan. Kuulostaako määrä suurelta? Musta se ainakin kuulosta aivan tolkuttomalta, mutta asiaan tuli hieman perspektiiviä kun kuulin tehokanaloissa majailevan 50 – 100 000 päätä saman katon alla. Noh, hallitkin ovat varmasti suurempia, mutta Niittykanalla on joka tapauksessa enemmän tilaa liikkua kuin tehokanalla (+ ulkoilumahdollisuus).

Hieman jopa yllätyin, kuinka hyvin kanat hallissa pääsivät pörräämään. Jos en olisi lukua etukäteen kuullut, niin olisin arvioinut helttojen määrän laskettaviksi sadoissa. Tottahan toki siellä paikoitellen majailtiin ahtaastikin, mutta täysin omasta tahdosta. Kyllähän sitä on mukavampaa ja turvallisempaa lämpimän kanakaverin kyljessä kölliä kuin yksinään kökkiä.

Kanat hakeutuvat mielellään toistensa seuraan. Ja yhtä mielellään pitivät hieman turvaetäisyyttä vierailijoihin. Vaikka ei siinä mitään, kyllä mukaan aina muutama utelias ja uhkarohkea mahtuu. Itse en ihan kanaa syliin asti saanut, mutta isäntämme Ville tottuneena kanankäsittelijänä sai.

Isännän kämmenissä! Ei ehkä hallin tyytyväisin kana, mutta aika rauhallinen kuitenkin.

Aloitimme tutustumisen tuotannon alkulähteiltä, joka tarkoitti hautomiskaappia. Hedelmöitetyt munat tulevat Tanskasta ja niistä haudotaan koneellisesti tipuja paikan päällä.

Muutenkin tekniikkaa on hyödynnetty kanojen kasvatuksessa jopa yllättävän tehokkaasti. Asiat toimivat pitkälti automaation ja teknisen valvonnan välinein. Sekä hautomiskaappien, että kasvatushallin kanoille optimaalisia olosuhteita säätelee ja valvoo automatiikka, joka raportoi tilannetta ajantasaisesti hoitajille. Vaikka kännykän välityksellä. Hoitajat ovat siis ihmisiä, jotka tarvittaessa puuttuvat peliin manuaalisesti.

Haudontakaappi 1 ja 2. Ekassa kaapissa aloitellaan ja kellahdetaan säännöllisin väliajoin puolelta toiselle (jotta ei tule sisällä kuivat oltavat). Kakkoseen mennään kuoriutumaan ja kuivattelemaan. Tilanteen seuranta hoituu kätevästi kännyllä.

Tyypit käyvät jopa omaehtoisesti puntarilla! Kanat siis. Vierailupäivänä reilut 800 kanaa olivat jo tarkistuttaneet linjansa keskipainon huidellessa hiukan päälle kilossa.

Kanat olivat kutakuinkin elämänkaarensa puolivälissä eli noin kuukauden ikäisiä. Tehokanojen päivät päättyvät jo tässä vaiheessa. Niittylinnun käyttämä terve luomurotu näkee päiviä tuplaten. Hidas kasvu, enemmän ruokaa, lämpöä ja huolenpitoa sekä puolta harvemmin ilmestyvä palkkakuitti tekevät linnuista luonnollisesti hinnakkaampia, mutta myös maukkaampia.

Broiskuihin ei pumpata antibioottia. Paitsi äärimmäisessä hätätilanteessa eli jos varotoimista huolimatta pääsee tauti yllättämään. Jokainen voi varmasti kuvitella, millainen takaisku 6000 kanan menettäminen kertaheitolla liiketoiminnalle on. En itsekään käytä minkäänmoisia lääkkeitä mielelläni, mutta tositilanne on toinen juttu.

Näillä omasta metsästä pilkotuilla pölleillä pistetään kanahalli lämpimäksi!

Munia haudotaan parin eri haudontakaapin uumenissa ennen kuin niistä kuoriutuu keltaisia untuvikkoja. Toinen kaapeista myös ”puhaltaa vastakuoriutuneet kuiviksi”, jonka jälkeen tyypit pääsevät seinän takana sijaitsevaan kasvatushalliin tepastelemaan.

Ruokinta- ja juoma-automaatit hoitavat kanoille murkinaa, mutta käytännössä molempia on tarjolla koko ajan. Ja tosiaan ulkolemaankin pääsee katoksen alle ja avomaaniitylle, vaikkakin vierailuhetkellä ulko-ovet olivat kiinni. Kuten kuvista näkyy niin, tyypit olivat hieman resuisessa kunnossa, sillä ne olivat juuri vaihtaneet untuvat suliksi eikä sieltä täältä kaljuja kanoja voitu päästää ihan vielä pakkaseen.

Mitäs ne kanat hallissa duunaavat? Muuta kuin syövät ja kasvavat?

Kaikenlaista. Kana on itse asiassa aika veikeä ja humoristinen otus. Olisin helposti voinut viettää kanojen kanssa aikaa pidempäänkin, mutta luonnollisesti oli kohteliasta päästää jo keskellä pimeintä yötä hommiinsa ryhtynyt isäntä jatkamaan tehtäviään.

”Pörrätkää te muut, mä otan tässä hetken aikaa vähän iisimmin.” Ja sit se hävis :D

Osa kanoista veti vieraista huolimatta silmät puoliummessa lonkkaa, toisten toohottaessa, kuopsutellessa, nokkiessa ja lehahdellessa ympärillä. Välillä vähän jahdattiin tai tultiin jahdatuksi. Leikkimielistä kisailua? Ehkä. En ole päässyt lintujen ajatusmaailmasta oikein perille ;)

Hallissa siellä täällä lojuneet pahnapaalit antoivat myös virikettä ja aihetta tarkempaan tutkiskeluun. Myös ruokinta-automaattien ”putkien” kanssa voi toteuttaa itseään ja käyttää niitä tarvittaessa orsina tai tavallista kanakansaa ylempiarvoisena tarkkailupaikkana. Sieltä voi myös välillä vetää kätevästi kaveria pyrstösulista.

Sprinttikisoja pistettiin pystyyn siellä täällä. Välillä vähän kukkoiltiin ja uhiteltiin kavereiden kanssa, kuten nuorilla miehillä tapana on. Oletan, että riitapukarit olivat urospuolisia. Tarkemman tunnistuksen joudun jättämään osaavimmille.

Ruskea vastaan valkoinen! ”Bring it on! Kyllä mä sun uunituoreet sulat pöllytän! ” HUOM! Ketään ei vahingoitettu tämän kukkokähinän aikana ;) Nämä tilanteet loppuivat yhtä nopeasti kuin alkoivatkin.

Parisen kuukautta menee, jotta broilerit ovat ”kypsiä” ja valmiita viimeiselle matkalle. Kyllähän se surulliselta ja raa`altakin kuulostaa, mutta näin se vaan menee ja emännänkin on asia hyväksyttävä, jos haluaa upottaa haarukkansa mehevään Niittylinnun rintaan. Tosin homma on paljon mieluisampaa kun tietää, että kanoilla on kaikki hyvin.

Pirteiltä, terveiltä ja elinvoimaisilta näyttivät kaverit. Alkuvaiheen aristelun jälkeen meno yltyi kuvaamisen kannalta jopa vähän liiankin pirteäksi; parin sekunnin liikumaton tila tuntui täysin mahdottomalta saavuttaa. Tiukasta ohjeistuksesta huolimatta ;)

”Sprintti vai maratoni?!” ”JAHTI! Voiks jeesaa vähän ja harhauttaa ton mun kannuksilta!” ”Joo, mä kannustan! Run, Forrest, RUN!!!”

Hieno päivä kanahallissa! Pääsinpä tämän postauksen varjolla myös muistelemaan vähän menneitä ja avautumaankin. Kiitos siitä Niittylinnun väelle :)))

Kyllä mä voin sekä tämän visiitin, että hampaani Niittykanaan upottaneena rehellisesti suositella vihtiläistä muillekin. Kokeile, niin tiedät pätee tässäkin asiassa.

Sen verran vielä tiedoksi, että tämä suositus ja mielipide ei ole ostettu. Tai maksettu. Sen enempää kuin postauskaan. Joku sitä kuitenkin miettii. En saanut vierailuun käyttämästäni ajasta tai kuluista rahallista korvausta, enkä veloittanut kuvaus- tai kirjoituspalkkiota. Tämä työ sujahtaa ”hyvän asian puolesta” -kansioon.

Mutta kanaa sain! Ja sen kanan aion lähiaikoina valmistaa ja laittaa reseptiä sunkin iloksi!

Hah haa! Nyt on kuulkaas emäntä pikkasen tuimana ja tukka laittamatta ennen kanahalliin astumista. Huppu päähän, hengityssuoja nassuun ja menoksi! Mut sitä ennen, muistakaa maistaa NIITTYLINTUUuuuuu!

Niin että menkää ostamaan Niittykanaa! Koska mä haluan syödä sitä jatkossakin ;)

Oman savustetun niittykanani ostin munien mukana MunaEggsPressin kautta, mutta tuotteita saa tilattua myös Reko- ja Farmarin markkinat facebook -ryhmien kautta. Lienevät tulossa myös muutamiin K-ryhmän marketteihin eli sinne vaan rohkeasti kauppiaan puheille kertomaan tarpeista. Niittylintu nähdään myös joukukuussa Helsingissä, perinteisillä Tuomaan markkinoilla.

#syöeliittikana ja #suosilähiruokaa! Koska parempaa!

Yhteistyössä Niittylintu. Sisältö UNIQ Content -tuotantoa.

UNIQ CONTENT Yksilöllistä sisällöntuotantoa ja -hallintaa yrityksesi tarpeisiin.

Seuraa facebookissa!Seuraa Twitterissä!Seuraa Instagramissa!Seuraa Pinterestissä!Seuraa Bloglovin`issaTilaa uutiskirje!Paleokauppa

Lokakuun parhaat palat Paleokeittiössä

Niin se taas loppui lokakuu ja marraskuu toi tullessaan valkean maan. Katsotaan, kuinka kauan saamme ihailla valkoista talvimaisemaa. Onhan se vähän etuajassa, sillä emännän kalenterissa lukee ”talvi alkaa” vasta kuukauden päästä. Voiko loppusyksy olla liukas ja luminen? Kai se voi. Hetken verran.

Käännetäänpä katseet lumimaisemasta vielä hetkeksi jo muistoihin jääneeseen lokakuuhun!

Lokakuun oli Paleokeittiössä arjen, vanhojen suosikkien ja bataatin juhlaa. Listan ainoa uutukainen löytyy viimoiselta sijalta aasialaisten vakiomakujen killuessa kärkipaikoilla. Yllätyksekseni listalta ei löydy yhtään makeaa herkkua vaan pelkkää kunnon ruokaa. Hyvä niin, sillä joulu on jo ovella ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin joulukuussa maistuu makea.

Ohjeet löytyvät otsikon alta!

5. Jauheliha-bataattipaistos mustakaalilla

Arkena maistuu hyvä ja helppo arkiruoka. Sitä tämä pannulla pikaiseen kypsyvä bataatti-jauhelihapaistos todellakin on! Ruoka-arkea parhaimmillaan. Vatsa täyttyy mukavasti ja mukana on myös vähän vihreää. Juuri sitä, mitä tavallinen ruokapäivä tarvitsee.

4. Jauheliha-bataattivuoka

Bataattia löytyy myös lokakuun listan neljänneltä sijalta. Jauheliha-bataattivuokaa voisi kai luonnehtia jo klassikoksi, joka nousee säännöllisen epäsäännöllisesti suosikkien sekaan. Taas hyvä, helppo ja täyttävä arkiruoka, joka sopii mun mielestä mainiosti syksyn ja talven tuhdimmalle ruokalistalle.

3. Uusintana tajuton kesäkurpitsavuoka

Syyskuun kakkonen, lokakuun kolmonen! Viime kuussa mietin, jotta jaksaako tämä kesältä kuulostava kurpitsavuoka enää lokakuussa kivuta listalle. Ja jaksoihan se! Aika kivastikin – pronssisijalle. Noh, tämähän on taas taattua arkiruokaa, joten mikäs siinä. Vaikka itse kaipailen jo vähän raskaampaa lapattavaa lautaselle.

2. Intialainen voikana

Vain vartin kanawokki vaihtui lokakuussa mureaan voikanaan! Murean lisäksi aivan supermaukas, mausteinen voikana teki jälleen paluun listalle. Täydellistä! Tämä, jos jokin sopii tällä hetkellä vallitseviin olosuhteisiin! #comfortfood

1. Aasialainen kookoskanakeitto

Ykkössijalle ei majaile yllätys vaan tuttu juttu puolentoista vuoden takaa. Rakas kookos-kanakeitto, sinuun voi aina luottaa… ;)

Sellaista settiä lokakuussa. Mielenkiinnolla odottelen, mitä marraskuu tuo kuluessaan. Toivottavasti monta uutta, maukasta ruokaohjetta! #laiskaemäntä

Mehevää ja maukasta marraskuuta Sinulle!

Seuraa facebookissa!Seuraa Twitterissä!Seuraa Instagramissa!Seuraa Pinterestissä!Seuraa Bloglovin`issaTilaa uutiskirje!Paleokauppa

Kotitekoinen kanaliemi – Helppo perusresepti!

Tällä viikolla tilaajien postilaatikoihin kolahti Paleokeittiön uudistunut uutiskirje. Olen asiasta superinnoissani! Koska olen saanut pitkin viikkoa lukea teidän ajatuksianne Paleokeittiöstä!

Olen pyörittänyt Paleokeittiötä nyt viisi ja puoli vuotta. Postauksia on kohta tuhat, joista suurin osa reseptejä.

Jokainen pidempään blogia ylläpitänyt tietää, että aika ajoin täytyy vähän tarkistaa suuntaa; miettiä, kuka minä olen, mitä teen ja miksi teen, mitä teen? Mistä olen tullut, mihin minä ja blogi siinä sivussa olemme menossa; onko annettavaa? Mitä? Reseptien kirjaaminen itselle muistiin kun onnistuu huomattavasti vähemmälläkin työllä.

Olen käynyt tätä prosessia itsekseni läpi jo joitakin kuukausia miettien homman suuntaa ja mielekkyyttä. Ihminen kasvaa, maailma muuttuu ja tekeminen jalostuu siinä sivussa. Toivottavasti.

Mutta saako blogi muuttua muiden muutosten mukana? Mun mielestä saa ja pitääkin; parhaimmillaan blogi heijastaa ihmistä postausten takana. Muutos ei vaan ole aina aivan helppoa. Rooliin on helppo jumittua.

Blogimaailma on muuttunut. Se on muuttunut ihan huikeasti siitä kun pistin ensimmäisen blogini pystyyn reilut 13 vuotta sitten. Parempaan vai huonompaan suuntaan? Sanoisin, että molempiin – yhtäällä yhteen ja toisaalla toiseen suuntaan.

Tärkeintä on olla itselleen ja omille arvoilleen uskollinen. Ei yleisölle tai yhteistyökumppaneille. Ja tämä yhtälö voi ajoittain olla hyvinkin haasteellinen.

Emäntä taisi taas eksyä taas omiin ajatuksiin. Kirjoittaminen kun on hyvä tapa ajatella ja jäsentää ajatuksia. Pointti taisi kuitenkin hukkua jo alkumetreillä.

Pointtina siis se, että palaute on hirmuisen tärkeää. Mun tarkoitus ei ole tehdä asioita muiden miellyttämiseksi, mutta palaute avaa monesti uusia näkökulmia ja vahvistaa omia ajatuksia, jotta sieltä jostain löytyy taas se sopiva polku eteenpäin. Siksi todella ISO KIITOS kaikille paleutekyselyyn vastanneille! Panoksenne on tärkeämpi kuin ehkä uskottekaan.

Jos Paleokeittiön uudet uutiset eivät ole vielä tavoittaneet sinua, niin käypä kurkkaamassa ekan rivin linkistä. Toivottavasti mulle on kohta postia… SULTA! Ja tosiaan laittelen ensi viikonloppuna kaikille palautetta pistäneille Soppa&Salaatti -reseptivihkosen. Kiitokseksi ajasta ja ajatuksistanne.

Sit postauksen varsinaiseen aiheeseen eli kotikeittoiseen KANALIEMEEN, jota voitanee trendikkäämmin myös luuliemeksi kutsua. Vai menikö se trendi jo? Meni tai ei, niin omatekoiset liemet ovat aina hyvä juttu.

Aidoin luuliemi taitaa syntyä ydinluista, mutta luita pistetään kattilaan kanaliemenkin tapauksessa ja hyödynnetään samalla kaikki muukin kanasta irti saatava.

Minähän keittelin ensimmäiset luuliemet kohta kolme vuotta sitten. Siitä tuli niin karmea soppa, että suurin piirtein käsi sydämmellä vannoin, ettei koskaan enää. Koska marketistakin löytyy ihan kelpo liemi. Enkä puhu nyt jauheista, kuutioista tai tiivisteistä vaan valmiista liemestä.

Kävipä tässä toissa viikolla niin, että ArkiGourmet™ -dieettini (jonka olen muuten saanut jo kokonaisen kilon kevyempänä päätökseen) toi lautaselleni puolikkaan niittybroilerin. Savustettuna. Palaan tähän maukkaaseen Niittylintuun tarkemmin ensi viikolla, mutta kun lihat oli järsitty luiden ympäriltä, niin jäljelle jäi vielä iso siivu kanaa.

En edelleenkään pidä ruoan nakkaamisesta roskiin. En edes silloin kun kyseessä on syystä tai toisesta ”syötäväksi kelpaamatonta” ruokaa. Joten mitäpä muuta luista, rustoista, nahasta ja nivelistä tekemään kuin lientä keittelemään.

Emäntä lienee viisastunut vuosien varrella, koska lopputulos oli tällä kertaa todella maukasta ja ihan jotain muuta kuin ensimmäisellä yrityksellä. Yritys ja erehdys se elämässä parhaiten opettaa! Hiukan jännitti, jotta olisiko lopputulema pelkkää vettä vaan vai sitä jäähtyessä hyytelöksi muuttuvaa liemiherkkua. Ja se oli! Just sitä mitä pitikin! Emäntä happy.

Koska ”eliittikanasta” valmistettu liemi vaatii luonnollisesti eliittimäisen tarjoilun, niin ei muuta kuin kanaliemicocktailia kuvausta varten kokoamaan. Jep, tämä oli kannanotto Helsingin Sanomissa viime viikolla nähtyyn pääkirjoitukseen, johon löytyy linkki tuolta.

En vielä jokunen vuosi sitten osannut arvostaa lihaliemiä, mutta asia on muuttunut kun tässä vanhemmiten olen tiedostanut kollageenin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin. Ja ulkonäköön. Vaikka en hiljalleen rypistyvistä silmänalusista huolissani olekaan. Sopat voi hyvin perustaa pelkkään veteen, mutta nykyään suosin liemiä aina kun niille sopiva paikka löytyy. Koska se kollageeni. Ja se MAKU!

Jos miettii aihetta paleonäkökulmasta, niin esi-isämme nauttivat kollageenia moninkertaiset määrät meihin moderneihin ihmisiin verrattuna. Suurella vaivalla saalistetusta eläimestä käytettiin hyväksi kaikki mahdollinen sisäelimistä nahkoihin ja luihin saakka.

Nykyään suosimme parhaita paloja, joista syntyy syötävää helposti ja nopeasti. Myönnän itse kuuluvani samaan sakkiin. Poimin tiskiltä mieluummin rintafileen kuin kokonaisen kanan. Siksi olinkin äärettömän ylpeä kotitekoisesta kanaliemestäni.

Pari sanaa kollageenista. Kollageeni on proteiini, jota esiintyy erityisesti ihossa (nahassa), luissa ja sidekudoksissa. Kollageeni hajoaa gelatiiniksi kun näitä ikävästi järsittäviä ruhonosia keittää. Gelatiini on siis yksinkertaisesti ”kypsennettyä” kollageenia, josta voidaan väsätä vaikka hyviä ja helppoja marmeladeja.

Gelatiinia voidaan edelleen jalostaa ns. kollageenihydrolysaatiksi (pilkottu kollageeni), jota löytyy useimmista kollageenivalmisteista. Sama asia, mutta ei kuitenkaan. Luonnollinen on aina eri asia kuin prosessoitu. Vaikka aminohapot ovat samoja, niin pilkkominen muuttaa niiden kemiallista koostumusta.

Noh, sekin on tyhjää parempi ja itsekin käytän kollageenivalmisteita ja glysiiniä lisäravinteena silloin, kun ruokailu on kasvispainoitteista. Hydrolysaatit imeytyvät nopeammin ja helpommin, joten niillä on myös etunsa. Kyse lienee enemmän arvomaailmasta kuin parempi-huonompi -vastakkainasettelusta.

Kollageenilla on positiivisia vaikutuksia jo edellä mainittujen ulkoisten seikkojen (iho, hiukset, kynnet) lisäksi myös sisäisesti mm. luustoon (saattaa ehkäistä osteoporoosia), niveliin ja suolistoon. Luulientä suositellaankin monesti suolistosairauksista kärsiville.

Kotitekoisen kanaliemen (tai lihaliemen) valmistaminen ei ole nopeaa, mutta helppoa se on. Käytännössä tarvitset vain kasan kananrääppeitä, jotka voi kaikki heittää kattilaan veden, kasvisten ja mieleisten mausteiden (yrttien) kanssa. Lisää mukaan myös hieman viinietikkaa, joka auttaa liuottamaan tuikitärkeitä mineraaleja luista, mm. kalsiumia, magnesiumia, fosforia ja glukosamiinia. Sit vaan odotellaan ja haudutellaan. Tunti, toinen ja neljäskin.

Liemiohjeita löytyy netistä pilvin pimein, mutta näin mä sen tein. Aineksista, joita sillä hetkellä sattui ulottuvilla olemaan. Loppu pyllytuntumalla.

Etkö näe reseptiä? Tämä resepti on osa Paleokeittiön Parhaat -kokoelmaa.

Saat pääsyn yli 100 suosituimpaan reseptiin tilaamalla katseluoikeuden – vain 3,90 €/kk tai 29 €/vuosi.
Tilaa ja saat käyttöösi kaikki Paleokeittiön reseptit!

Voit lopettaa tilauksen milloin tahansa – ei sitoutumista.
Huom! Sivustolla on edelleen myös ilmaisia reseptejä. Uusia reseptejä lisätään Paleokeittiön Parhaisiin säännöllisesti.

Oletko jo tilaaja etkä näe reseptiä? Kirjaudu sisään klikkaamalla ”Already a paid subscriber?” -linkkiä alla.

Subscribe to continue reading

Become a paid subscriber to get access to the rest of this post and other exclusive content.

Maa-artisokka-punasipulisalaatti – Syksyn herkku!

MAA-ARTISOKKA! Tuo auringonkukan sukulainen, röpelöinen juures, joka maistuu makialle! Ja on muuten myöskin mainio perunan, riisin ja viljatuotteiden korvike niille, jotka kyseisiä ruoka-aineita pyrkivät välttämään.

Olen jotenkin onnistunut autuaasti unohtamaan koko maa-artisokan olemassa olon. Vaikka on paleota parhaimmillaan! Kun paleompien tärkkelyslähteiden perään kysellään, niin tulee helposti heitettyä kehiin bataattia ja myskikurpitsaa, mutta maa-artisokka unohtuu aina.

Ehkä olen kyseistä kasvista vähän tarkoituksellakin vältellyt. Maistuu kyllä hyvältä, mutta juonessa on mukana muutama epämiellyttävä käänne.

Ensinnäkin tuon nykeröisen mukulan kuoriminen. Tai puhtaaksi rapsutteleminen. Ei ole lyhytpinnaisen tai kiireisen ihmisen hommaa. Siihen ryhtyessä täytyy olla mielentila ja olosuhteet kohillaan. Parhaimmillaan kokemus voi toki olla jopa meditatiivinen.

Toisekseen…

”Miten tahansa sen valmistaakin, niin tuloksena on saastainen paha ilma, joka kiertää vatsassa aiheuttaen kipua ja tuskaa. Siksi se onkin soveliaampi sian ruuaksi kuin ihmisravinnoksi.”

~Wikipedia

POOR PIGS! Maa-artisokka sisältää nimittäin makeutusaineenakin käyettyä inuliinia, jonka käsittelyn sivutuotteena suolistossa syntyy hiilidioksiidia ja metaania.

Tiedättehän, mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Ilmavaivoja ja kipeää vatsaa, jopa varpusparvia pahimmillaan. Vaivat kyllä helpottavat muutoin tervevatsaisilla, jos inuliinipitoisia ruoka-aineita nauttii useammin. Kyseessä on aivan normaali reaktia, joka on vaan hyvä tietää ja tiedostaa. Itse ainakin päätin syödä maa-artisokkasalaatin vasta joogatunnin jälkeen. Ja se päätös oli oikea.

Vaikka sivuvaikutukset hieman ikävänpuoleisia ovatkin, niin maa-artisokka on hyvis eli hyvä kasvis. Osittain juurikin alkuun ei-toivottuja sivuvaikutuksia aiheuttavan inuliinin ansiosta, joka prebioottina tukee suoliston positiivista bakteerikantaa.

Toivottavasti en nyt säikäyttänyt näillä tarinoilla ketään vaan uskallatte tarttua tähän ajankohtaiseen, perunaa muistuttavaan mukulaan. On hieman kiinteämpi ja makeampi kuin perinteinen pottu, mutta yhtä täyttävä.

Maa-artisokasta tulee myös ihanan kermaisia soseita ja pyreitä! Ihan ilman kermaakin. Tai ainakin vähemmällä kermalla ;)

No mutta, minä innostuin maa-artisokasta näin kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen nähdessäni ensin nämä ja saadessani viikko amyöhemmin muutaman lautaselle täällä.

Edellä mainitussa tilaisuudessa keskustelimme maa-artisokasta myös pöytäseurueen kanssa ja sieltä sainkin eräältä emännältä hyvän vinkin, kuinka tuo ”saastainen” mukula toimii myös kuorineen. Pakko päästä testaamaan! Onneksi testasin, sillä toimii ja nyt päässä pyörii jo uusi, vielä vähän syksyisempi versio salaatista.

Tästä ruokaisasta ja täyttävästä syyssalaatista löytyy kaikki, mitä yhdeltä lautaselliselta voi toivoa; kypsennettyjä kasviksia ja tuoretta salaattia, makeaksi paahdettua artisokkaa ja sipulia sekä suolaista sinihomejuustoa, pehmeää kasvista ja rapsakkaa pekonia, maanläheisyyttä maa-artisokasta ja raikkautta sitruunasta… ja yrttisyyttä mainiosti maa-artisokan kanssa toimeen tulevasta timjamista. Jonka kanssa ei muuten kannata kursailla. Kokonaisuus kymppi! Plus. Tykkäsin.

Etkö näe reseptiä? Tämä resepti on osa Paleokeittiön Parhaat -kokoelmaa.

Saat pääsyn yli 100 suosituimpaan reseptiin tilaamalla katseluoikeuden – vain 3,90 €/kk tai 29 €/vuosi.
Tilaa ja saat käyttöösi kaikki Paleokeittiön reseptit!

Voit lopettaa tilauksen milloin tahansa – ei sitoutumista.
Huom! Sivustolla on edelleen myös ilmaisia reseptejä. Uusia reseptejä lisätään Paleokeittiön Parhaisiin säännöllisesti.

Oletko jo tilaaja etkä näe reseptiä? Kirjaudu sisään klikkaamalla ”Already a paid subscriber?” -linkkiä alla.

Subscribe to continue reading

Subscribe to get access to the rest of this post and other subscriber-only content.

Viikon viherpirtelö (+emäntä dieetillä)

Hups! Piti postailla sitruunanraikasta viherpirtelöä heti uuden viikon kärkeen maanantaina, mutta keskellä viikkoa mennään jo vahvasti. Pardon me.

Ai miks just maanantaina? Koska terveempi elämä alkaa AINA maanantaisin. Ja viikko on mukava käynnistää terveesti, jotta voi vähän höllätä kohti viikonloppua ;) Tällaisessa käsityksessä olen. Kertokaa, jos olen käsityksineni aivan väärässä ja perjantai tuntuu maanantaita mieluisemmalta päivältä ryystää viherpirtelöä pillistä.

Poikkeus vahvistaa säännön, joten oma ArkiGourmet™ -dieettini starttasi vasta eilen, tiistaina. Onko emäntä dieetillä? On, vaikka jo miltei kymmenen vuotta sitten lupasin ja vannoin, että oman elämäni dieetit ovat historiaa.

Mutta hei, mitä sitä ei yhteisen hyvän eteen tekisi?! Koekaniinina on aina kiva olla ja se on mun mielestä myös välttämätöntä, jotta tietää miltä tuntuu ja mistä puhuu. No okei, siinä oli vasta puoli totuutta. Kyllähän mä itsekkäästi toivon hyötyväni tästä projektista muutaman miinuskilon verran. Looking good so far! Yhden vuorokauden jälkeen elopainoa on 700 grammaa edellispäivää vähemmän! Paaaaaartyyyy!!! ;D Ja pari palaa suklaata.

Nyt joku siellä vetää välittömästi nestekortin esiin. Eikä siinä mitään, koska oikeassa olet! Nesteethän ne ensin kropasta lähtee. MUTTA! En tiedä muista, mutta itse kuljeskelen mieluummin silmänaluset sileinä kun pyörin nestepöhössä.

Jokainen nelkytplus nainen tietää, mitä tarkoitan. Jos ei tiedä, niin muutaman vuoden kuluttua tiedät sinäkin. Täytynee kuitenkin tarkentaa, että en puhu nyt silmänympäryksiä koristavista juonteista. Niihin painon putoamisella on valitettavasti päinvastainen vaikutus. Tough choice you just have to make!

Mennäänpä vihdoin asiaan eli pirteän raikkaaseen viherpirtelöön. Joka ei tosin kuulu ArkiGourmet™ -dieetin reseptirepertuaariin. Nimikin sen jo kertoo. Vai kuulostaako viherpirtelö sun mielestä gourmet -ruoalta? No joo, voishan se kuulostaakin… Mutta tämä yksilö ei nyt ole gurmeeta, vaikka mun mielestä viherpirtelöksi helposti nautittavaa onkin. Koska sitruuna. Joka tekee vihreästä siedettävämpää.

Jos ravinteikas vihreä ei just tänään innosta, niin kokeile vaihteeksi vaikka valkoista tai punaista. Elämässä pitää olla sinfoniaa. Jos eivät rummut pärise ja torvet tänään muuten soi, niin värien sinfonialla on helppo piristää päivää. Tämän sinfonian voi myös syödä. Ihan parasta!

SITRUUNAN VIRKISTÄMÄ VIHERPIRTELÖ

1 annos

  • ½ kurkku
  • 2 sellerinvartta
  • 1 omena
  • ½ rasiaa pinaattia
  • iso kourallinen persiljaa
  • 1 sitruuna
  • ripaus suolaa
  • 3 dl vettä
  • (kollageeni- tai gelatiinijauhetta)
  1. Pese ja pilko kaikki kasvikset (pinaatti ja persilja mennee pilkkomattakin). Kuori ainakin sitruuna ja mahdollisesti myös omena, jos sattuu olemaan muuta kuin luomua tai kotipuun satoa.
  2. Laita kaikki ainekset tehosekoittimeen ja surauta sileäksi pirtelöksi. Koristele sellerinvarrella ja nauti juoma trendikkäästi lasipillillä. Säilytä tarvittaessa suljetussa lasiastiassa, jääkaapissa.

Sellainen pieni vink vink vielä, että jos viherpirtelö lämpimänä tökkii, niin testaa jääkaappikylmänä. Saatat yllättyä! Positiivisesti ;)

Villin vihreitä syyspäiviä Sinullekin!

Seuraa facebookissa!Seuraa Twitterissä!Seuraa Instagramissa!Seuraa Pinterestissä!Seuraa Bloglovin`issaTilaa uutiskirje!Paleokauppa

Oon mä juonu viinii Penedesissä – Vuoren valloitus

Back to Penedes! Vierailu espanjalaisen Pares Baltan biodynaamisella viinitilalla jatkuu.

Jo ensimmäisessä jutussa mainitsin, että emme pyörineet vain viinilän ympärillä vaan lähdimme retkeilemään vuorille. Retkeily on juuri oikea sana kuvaamaan reissua! Emme sentään patikoineet huipulle, mutta pysähtelimme sen verran usein, että matkalla syntyi kattava käsitys siitä, millaisissa olosuhteissa Pares Baltan rypäleet kasvavat. Lienee sanomattakin selvää, että ”maalaisemäntä” Pohjolan perukoilta oli into pinkeänä päästessään tutustumaan koskemattomaan, katalonialaiseen luontoon ja haukkaamaan raikasta vuoristoilmaa.

Huipulla tunnetusti tuulee ja matka huipulle on usein mutkikas ja kivikkoinen. Niin tälläkin kertaa. Tosin tuuli oli tuona päivänä hieman laiskalla päällä, mutta matkalle mahtui useampi kuin yksi töyssy. Ja kuoppa. Täytyy myöntää, että paikoin vähän jännittikin kun puolet punasoraisesta tiestä oli yllättäen hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Kiitin vain luojaani, että ratin takana istui nainen, varmaotteinen oppaamme Silvia.

Maisemat olivat mukavan vehreitä ja oman leimansa luonnonpuistoalueelle antoivat siellä täällä mäntymetsän siimeksestä esiin putkahtavat viinitarhat. Vuorella on viljelty jo ammoisista ajoista lähtien, ja näistä ajoista muistuttivat rinnettä jäsentävät, osittain jo kasvillisuuden peitossa olevat, kivetyt maaterassit. Viinitarhojen ja koskemattoman luonnon lisäksi Pares Baltan tiluksilta löytyy siis myös historian havinaa, jota kunnioitetaan ja esitellään ylpeänä.

Yritimme matkan varrella myös paikallistaa viinitarhoista huolta pitävää, nelijalkaisten villakerien laumaa, mutta mun suureksi harmiksi lampaat paimenineen jäivät tällä kertaa näkemättä.

Tilalla tosiaan vaeltaa lammaslauma, joka lannoittaa maata ja hoitaa viinitarhoja mutustelemalla köynnösten lehtiä ja muuta kasvillisuutta. Lannoituksessa käytetään myös nokkosta. Tai jonkinlaista nokkosesta uutettua lientä, jos oikein ymmärsin. Vähänkö koolia! Lampaiden lisäksi tilalla tarhataan mehiläisiä, jotka jeesaavat pölyttämisessä.

Isommista villieläimistä mainittakoon villisiat, jotka kuulemma pitävät kovasti kypsistä rypäleistä. Se ei ole kovinkaan koolia. Ainakaan viljelijän kannalta. Mutta musta olisi ollut kiva törmätä villiin sikaan! Ehkä.

Mitä muuta vuoren rinteiltä löytyi kuin makeita rypäleitä? Ihan ensimmäisenä törmäsimme näihin maukkaisiin, villinä kasvaviin karhunvatukoihin. Mustaa vatukkaa kasvaa siellä samaan tapaan kuin villiä punaista tavataan meillä.

Miten sattuikaan niin sopivasti, että karhunvatukka-aika oli parhaimmillaan, ja saimme useampaan otteeseen nauttia näitä mehukkaita, Suomessa harvemmin vastaantulevia marjoja matkaevääksi. Tuoretta villiruokaa! Lovely!

Muusta villikasvillisuudesta mainittakoon kuvassa näkyvät laventeli, rosmariini ja männyt sekä kuvien ulkopuolelta vielä timjami ja villifenkoli, jotka kaikki tarjosivat miellyttäviä tuoksuelämyksiä matkan varrella. Tuttuja tuoksuja, joita ei kuitenkaan meidän metsistä löydy. Lukuunottamatta tietysti alueen kuumasta ja kuivasta kesästä huolimatta vehreäksi tekevää mäntyä. Tosin sekin tuntui tuoksuvan raikkaassa vuoristoilmassa voimakkaammin kuin kotimetsässä.

Rinteiden kätköistä paljastui myös pala paratiisia – Foixin joen muodostama pieni, vehreä laguuni vesiputouksineen. Polku laguunin äärelle oli hieman haastava, mutta ehdottomasti nilkkojen nyrjähtämisriskin arvoinen. Heh, olivat retkeilykengät unohtuneet kotiin. Kuivan kesän myötä joki putouksineen ei näyttäytynyt näyttävimmillään, mutta tarjosi kyllä mieltä ja kehoakin virkistävän hetken. Niin kuin virtaava vesi tuppaa tekemään.

Joen törmällä törmäsimme myös omaa rauhaa ja virkistystä kaivanneen nuoren parin viettämästä romanttista iltapäivää laguunin äärellä. Laguuni tarjosikin paitsi silmänruokaa ja mielenrauhaa, niin myös mahdollisuuden pulahtaa viileään veteen. Minä jätin kuitenkin tällä kertaa tämän mahdollisuuden käyttämättä ;)

Vaikka en uimaan pulahtanutkaan, niin virkistin kehoa sisäisesti kalliosta virtaavalla, viileällä lähdevedellä. Raikasta! Ja ehdottomasti parempaa kuin viikon mittaan nauttimani pullovesi.

Hämmästyksekseni bongasin vedestä myös punaisen, yksisaksisen ravun, joka vilahti piiloon sillä sekunnilla kun loikkasin kameran kanssa lähikivelle. Silvia kuitenkin ystävällisesti kaivoi ravun piilostaan, jotta sain ikuistettua kaverin muistikortille. Melkoista palvelua, sanon mä! Mihinköhän sen toinen saksi oli jäänyt…?

Historian havinasta mainitsin jo aiemmin ja saimmekin tutustua muutamaan matkan varrelle osuneeseen muinaisrakennelmaan. Yläkuvassa on pieni, kivistä kyhätty suoja, joka on ilmeisesti toiminut turvana ja suojana paimenille pimeän tai rajuilman yllättäessä.

Mutta mikä mahtaa olla tämä rapistunut rakennelma maan uumenissa? En olisi kyllä itse ihan heti arvannut, mutta muinainen uunihan se!  Tässä komeassa uunissa on aikanaan poltettu saviastioita. Palaan aiheeseen vielä viimeisessä postauksessa. Mutta tämä, jos joku on paleoo, hei!

Siellä se laaksosta nipin napin erottamani kirkko vuoren huipulla jo häämöttää! Sitä ennen vielä vilkaisu erääseen, reilussa 500 metrissä sijaitsevaan, mielenkiintoiseen viinitarhaan (kuva alla), jossa näkyy selkeästi erilaiset maaperät (mineraalit) ja niiden vaikutus viiniköynnöksiin. Luonnollisesti myös rypäleisiin ja niiden kautta viineihin monen muun tekijän, mm. ilmaston ja vedensaannin ohessa.

Tällä puna-valkoisella savimaalla kasvaa Gewürztraminer -rypälettä. Mm. täältä tulevista rypäleistä valmistetaan Pares Baltan Ginesta, jonka sitruunaiseen jälkimakuun ihastuin niin, että ostin pullon kotiintuomisiksi. Vielä on korkki kiinni!

Sitruunaisuus oli viinissä niin selkeä, että ei jäänyt aloittelijallekaan epäselväksi, jotta millä termein viiniä voisi kuvailla. Noh, pitäisihän sieltä löytää muitakin makuja ja tuoksuja, mutta koin kyllä suurta mielihyvää keksiessäni jotain paikkansa pitävää ihan itse. Ehkä tämä viinimaailma ei olekaan ihan mahdoton.

Huipulla odottivat paitsi parhaat näkymät yli Penedesin, niin myös keskiaikainen Santa Maria de Foixin kirkko. Kirkossa järjestetään edelleen jumalanpalveluksia kyläläisille noin kerran kuukaudessa. Mietin vaan, jotta onneksi ei sen useammin, sillä siinähän sitä on melkoinen kipuaminen kirkkoon. Toki huipulle johti myös huomattavasti inhimillisempi reitti, jota pitkin mekin matkasimme takaisin viinilään.

Siellä se, keskellä kapeana kaistaleena kymmenen kilometrin päässä Välimeri siintää. Maisemat olivat kyllä upeat ja kuvasta näkyy nyt hyvin tuo jo useampaankin otteeseen mainitsemani vehreys. Vähän käsittämättömältä tuntui, että tuolta me jostain tultiin.

Hieno iltapäivä luonnon helmassa! Takaisin viinilään päästessämme edessä oli vielä viinitasting. Mutta siitä ja itse viineistä enemmän seuraavassa, tämän ”Oon mä juonu viinii Penedesissä” -sarjan viimeisessä osassa.

 

Viihtyisiä viini-iltoja Sinunkin syksyysi!

Visiitin tilalla tarjosi Pares Balta (ei sis. matkoja). Sisältö UNIQ Content -tuotantoa.

UNIQ CONTENT Yksilöllistä sisällöntuotantoa ja -hallintaa yrityksesi tarpeisiin.

Seuraa facebookissa!Seuraa Twitterissä!Seuraa Instagramissa!Seuraa Pinterestissä!Seuraa Bloglovin`issaTilaa uutiskirje!Paleokauppa

Palsternakkaa pirtelöön!

Syksy ja tuoreet juurekset! Molemmat ovat täällä, ja juurekset ovat ehkä se ainoa aidosti positiivinen asia, jonka saan syksystä puristettua esiin. Nojoo, onhan tuolla pihalla puissa ihan kivasti väriä ja nättiä… mutta ei kauhean kauan kuitenkaan ;)

Sesongissa parhaillaan olevaa palsternakkaa, kuten muitakin mainioita juureksia tulee hyödynnettyä eniten kypsennettyinä; uuniruoissa, keitoissa ja soseissa. Esimerkiksi porkkana uppoaa hyvin ihan sellaisenaankin tai raastesalaatissa, mutta muitakin tuorejuureksia voi käyttää kätevästi myös mehuissa ja pirtelöissä! Jos haluaa kasviksista ns. kaiken irti nopeasti ja helposti nautittavassa muodossa.

Jokunen viikko sitten pistettiin Paleokeittiössä pirtelöksi punajuurta ja porkkanaa. Nyt nakkasin tehosekoittimeen palan palsternakkaa. Ensisijaisesti kokeilumielessä, mutta myös vaihtelun kaipuussa.

Epäilyistä huolimatta sanoisin, että tästähän tuli ihan kelpo settiä! Päärynästä vähän makeutta, sitruunasta raikkautta ja inkivääristä ripaus tulisieluisuutta vaan mukaan, niin johan maistuu palsternakkakin pirtelössä.

Miksi palsternakkaa kannattaisi hyödyntää myös raakana? Ihan siksi miksi muitakin kasviksia kannattaa pistää tuoreena poskeen. On kuitua, kivennäisaineita ja vitamiineja eli niitä pieniä juttuja, joista keho tykkää.

Palsternakan osalta keskeisimmässä roolissa ovat sellaiset vitskut kuin K, C, E ja folaatti, kivennäisaineista mangaani (jonka puute on käsittääkseni melko yleistä, ja jonka suhteen olen itsekin testien perusteella joutunut joskus turvautumaan pilleripurkkiin), kalium, magnesium ja fosfori.

Päärynöitäkin taitaa olla nyt tarjolla kivasti. Ehkä jopa kotimaisia? Toivottavasti muitakin kuin umpiraakoja, joita marketit useimmiten tuputtavat. Jos ei sopivaa päärynää jostain syystä löydy, niin omena toiminee aika kivasti korvikkeena.

PALSTERNAKKA-PÄÄRYNÄPIRTELÖ

1 annos

  • ~150 g palsternakkaa
  • 1 päärynä
  • vajaa ½ sitruuna
  • pieni pala inkivääriä
  • ~¼ tl suolaa
  • ~2 ½ dl vettä
  • (kollageeni- tai gelatiinijauhetta)

Jos joku vielä ihmettelee, että miksi työnnän pirtelöihin gelatiinia tai kollageenivalmistetta, niin ihan vaan sellaisesta västämättömästä syystä kuin että vanhuus ei tule yksin. Ja koska liharuokia tulee nykyään nautittua vähän luvattomankin harvakseltaan, niin täydennetään ruokavaliota helppokäyttöisillä jauheilla silloin, kun luu-/lihaliemiin valmistettua kasvissoppaa ei lautasella lepää.

P.S. Olethan jo käynyt osallistumassa I LOVE ME -messulippujen arvontaan?! 

Valloittavan valkoisia pirtelöelämyksiä Sinunkin syksyysi!

Seuraa facebookissa!Seuraa Twitterissä!Seuraa Instagramissa!Seuraa Pinterestissä!Seuraa Bloglovin`issaTilaa uutiskirje!Paleokauppa

Hyvää elämää ja bataattia pannuun!

”Mitä kuuluu Marja-Leena, I`m sorry…” En ole Marja-Leena, mutta Paleokeittiö on nyt ollut emännän elämässä niin paitsiossa, että tekee mieli lausua nuo Leevi & The Leavingsin klassikkobiisin sanat ihan itselleen. Emäntää taitaa vaivata paitsi bloggaus-, niin myös kokkauskammo…

Täytyy tunnustaa, että en ole sitten reissusta kotiutumisen käynyt kertaakaan marketissa. Saati kokannut ihan oikeaa ruokaa. Lähikaupasta, josta ei yleensä löydy mitään kelposyötävää tuntuu nyt löytyvän kaikki, mitä tällä hetkellä hengissä pysymiseen tarvitsen. Tosin tässä on myös ollut kaikenlaisia ”häppeninkejä”, joiden yhteydessä olen saanut nauttia niin hyvästä ruoasta kuin juomastakin. Näitä ”häppeninki -kuulumisia” päivittelen lähinnä instagramiin, joten sieltä voivat kiinnostuneet käydä vapaasti kurkistamassa keittiön ulkopuolisia kuulumisia.

Kuten kaikki tiedämme, niin elämässä on erilaisia vaiheita, ja vaiheesta toiseen siirtyminen vaatii monesti vähän pohdintaa ja vetäytymistä omiin ajatuksiin. Asiat täytyy laittaa päässä uuteen järjestykseen ennen kuin voi siirtyä täysillä eteenpäin elämään sitä elämää, joka juuri sillä hetkellä resonoi vahvimmin. Uskon, että en ole tällä hetkellä ajatusteni kanssa yksin. Maailma muuttuu vauhdilla, ja yksi jos toinenkin tuntuu nyt hakevan paikkaansa tässä maailmassa ja miettivän omaa osuuttaan siinä.

Omat ajatukseni ovat viime viikkoina pyörineet ”Hyvä elämä” -teeman ympärillä. Mitä on HYVÄ ELÄMÄ? Mitä se mulle tarkoittaa? Mitä se MUILLE tarkoittaa? Tarkoittaako se tänään, tässä ja nyt jotain muuta kuin aiemmin? Onko jokin muuttunut? Mikä? Mitä puuttuu, mitä on liikaa, mikä on ”vanhaa”? Mikä on asioiden tärkeysjärjestys? Toteutuuko mielen arvojärjestys myös käytännössä?

Joku varmasti miettii, että oh-hoh, nyt on emännälle iskenyt päälle oikein pahemman laatuinen ikäkriisi! :D On tai ei, niin muutos on mun mielestä aina hieno juttu, toivottavaa ja tervetullut. Ehkä tässä on vaan oltu liian pitkään paikoillaan… puuhailtu yhden ja saman viitekehyksen ympärillä?

Toisaalta myös elämällä on omat näppinsä pelissä. Eteen on tullut sellaisia muutokseen pakottavia asioita, joita en olisi koskaan osannut aavistaa, ja jotka eivät viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmiini kuuluneet. Tuttua varmasti tämäkin; elämä osaa yllättää!

Tästähän saatiinkiin aika mukava aasinsilta ensi viikonloppuna Helsingin messukeskuksessa järjestettäviin ”I love me” -messuihin, jonne tulen alkuviikosta facebookissa arpomaan The Ginger Peoplen Paleokeittiön vierailijoille tarjoamat vapaaliput. Jos sun kalenterissa lukee I LOVE ME, niin pidäpä Paleokeittiön facea silmällä! Sinne tai tännekin saa myös tulla pohtimaan, mitä ”hyvä elämä” ja ”I love me” sulle tarkoittavat :)

Inkivääri-ihmisten tuotteista vielä vinkiksi pieni ei-maksettu mainos. Valikoimista löytyy useampikin kiva tuote (luomua!), mutta mun suosikki on ehdottomasti Aasialaisesta lihapullasalaatistakin löytyvä Sushi-inkivääri! Maistuu ihan sellaisenaankin. Ainakin näin inkiväärin ystävälle :)

Jotta ei ihan menisi pelkäksi filosofoinniksi tämä postaus, niin kaivoinpa luonnoksista siellä jo kohta kuukauden päivät lojuneen, helpon ja hyvän arkiruokaohjeen. Kyseessä on jonkinlainen versio jo jokunen vuosi sitten enemmänkin harrastamistani paleopyttipannuista.

Pyttiksestähän tykkää kaikki ja sen pyöräyttäminenkin tapahtuu kädenkäänteessä jopa keskellä arkiviikkoa. Eli ensi viikolla vaan pyttistä pöytään! Tai tarkemmin bataatti-jauhelihapaistosta, johon tuikkasin mukaan hieman vihreää mustakaalin muodossa.

Pelkän suolan ja pippurin sijaan maustoin pyttiksen tällä kertaa todella mukavasti ”makean perunan” kylkeen sopivalla savuisella paprikajauheella. Tulisuuttakaan ei näillä keleillä sovi unohtaa! Sriracha toimii aina ja melkeinpä kaikkialla. Etenkin majoneesissa ;)

JAUHELIHA-BATAATTIPAISTOS MUSTAKAALILLA

3 annosta

  • ~400 g bataattia kuorittuna
  • ~400 g jauhelihaa
  • 1 iso sipuli
  • viitisen musta- tai lehtikaalin lehteä (~70-100 g)
  • savupaprikajauhetta maun mukaan
  • suolaa, rouhittua mustapippuria (+ ripaus caynnepippuria)
  • tarjoiluun srirachamajoneesia ja tuoretta persiljaa (+ paistettua kananmunaa)
  • paistamiseen kookosöljyä
  1. Esivalmistele; kuori ja kuutio bataatti, silppua sipuli, ruodi ja pilko musta-/lehtikaali.
  2. Kuullota sipulia hetki kasarissa. Lisää jauheliha. Ruskista, mausta ja siirrä sivuun.
  3. Paista bataattikuutioita hetki kookosöjyssä niin, että pinta hieman pehmenee ja kuutiot saavat vähän väriä.
  4. Lisää pannulle lehtikaali. Sekoita niin, että ”öljyyntyvät”. Lisää tilkka vettä ja jätä miedolla lämmöllä kannen alle kypsymään. Pehmenevät ”höyryssä” melko pikaseen, joten pidä silmällä, ettei tule muusia. Tarkista kypsyys haarukalla.
  5. Lisää lopuksi kasvisten joukkoon paistettu jauheliha, sekoita ja tarkista maku. Lisää tarvittaessa mausteita. Etenkin suolaa saa laittaa melko reippaasti tasapainottamaan makeaa bataattia.
  6. Tarjoile kera sriracha -kastikkeella maustetun majoneesin ja tuoreen persiljan. Paista tarvittaessa kylkeen kananmunaa.

Tosiaan lehtikaali toimii siinä missä mustakaalikin, mutta itse pidän enemmän tummanvihreästä ja pehmeämmästä mustakaalista.

P.S. Pahoittelen blurria kuvamateriaalia. Kuvat tuli napsaistua hieman kiireessä ja siinä samassa unohtui kameran asetusten tarkistus. Mutta ei se näkö vaan se maku! Toivon, että vähän heikommatkin kuvat inspiroivat kokkailemaan ja kokeilemaan =)

Maukkaita ruokahetkiä Sinunkin arkeesi!

Seuraa facebookissa!Seuraa Twitterissä!Seuraa Instagramissa!Seuraa Pinterestissä!Seuraa Bloglovin`issaTilaa uutiskirje!Paleokauppa